"Me voidaan muuttaa tää maailma"

Vein opiskelijan joenrantapolulle ohjaukseen. Käveltiin syksyisessä maastossa ja puhuttiin musiikintunnista, uuden tunnin suunnittelusta, myönteisen tunneilmapiirin merkityksestä oppimiselle, auktoriteetista, omista kipukohdista, siitä mitä pitää tehdä jos huomaa ettei pidä jostakin oppilaasta. 

Palattiin vielä sisälle ja puhuttiin toinen tunti. 

Lopuksi halattiin ja sanottiin, että me voidaan muuttaa tää maailma.

Olen lukenut Vieraan, mutta en vielä osaa kirjoittaa siitä mitään.

Saan tänä iltana hihittäviä murkkuja yövieraaksi. 

Ollaan mustalaisen päiväkirjaa ja nimistä ainakin, mikäli se minusta riippuu. Ja käydään pitsalla.

Nauttikaa viikonlopusta, te kaikki!

Nukkukaa pitkään ja ulkoilkaa!

Käsittämätön kaukorakkaus

En tiedä milloin se alkoi, mutta lukiossa luin Tsehovin novellin Rakastan teitä, Nadenka. Yläasteella olin lukenut kaikki tsaariperheen tarinat mitä kunnankirjastosta löytyi. 8-vuotiaana (salaa) olin lukenut kammottavat kertomukset rajantakaisista nälänhädän vuosista, joka sai ihmiset syömään...niin, toisiaan. (Ehkä sitä ei tapahtunut paljon, mutta kuitenkin.)

En voi sanoa että olisi kyse rakkaudesta venäläiseen kirjallisuuteen. Tolstoi ja Dostojevski eivät asu kirjahyllyssäni, ainakaan vielä. Enemmänkin se on rakkautta, jopa käsittämätöntä kaukorakkautta, slaavilaista kulttuuria kohtaan. Se rakkaus on saanut minut lukemaan Andrei Makinen Ranskalaista testamenttia niin että sivut käpristyvät jo. (Andrei Makinen eräässä toisessa romaanissa viitataan muuten jatkuvasti Tsehovin Nadenkaan.)

Haluaisin, että Hanne Vibeke-Holstin romaanien päähenkilö, itä-Euroopan toimittaja Therese Skårup, olisi todellinen henkilö ja voisin tehdä hänestä lehtijutun. Haluaisin jutella hänen kanssaan Neuvostoliiton romahduksesta ja sarjasta Hyvästi toverit samovaariteetä juoden.
Voi Therese, etkö kertoisikin minulle että mitä siellä oikein tapahtui sinä kesänä kun NL vielä eli ja hengitti?

Entä te, oletteko lukeneet kirjaa Hulluja nuo venäläiset? Sen saa myös pokkarina ja sen on kirjoittanut entinen Moskovan kirjeenvaihtaja Anna-Lena Lauren. Kirja on lainassa ystävältäni, mutta en raski palauttaa sitä vielä(kään).

Joko mainitsin juutalaistarinat, keskitysleiritarinat, Siperiatarinat ja balettitanssijoiden tai kuolleiden toimittajien tarinat? Kun olin Englannissa vaihto-opiskelijana ja menin harjoitteluun, oli ensimmäinen kysymykseni opettajainhuoneessa, että mitä mieltä olette Anna Politskovskajan murhasta. (Syntyi vaivaantunut hiljaisuus, jonka jälkeen paljastui ettei arvoisa kollegani osannut ihan täysin sijoittaa Politskovskajan kotimaata kartalle.)

Kuuntelen nälkäisenä toisten kokemuksia Pietarista ja rakastin esimerkiksi Anniinan kuvakertomuksia sieltä. Kuuntelen myös Tsaikovskia nykyäänkin lähes viikoittain ja tietenkin Chopinia, vaikken olekaan päässyt ihan selvyyteen, että mikä säveltäjän kotimaan Puolan ja Neuvostoliiton suhde oli, mutta sinne samaan kategoriaan se minun päässäni menee.

Päästäkääpä minut pianon ääreen! Soitan teille ensimmäiseksi Tuulessa soiden, Raskasta laukkua kantaen, Metsässä ei liikahda lehtikään ja Saapuu jo yö. Jos jaksatte kuunnella, soitan vielä Katjusan ja Näkemiin Moskovankin. Ulkomuistista tietenkin.

Puhun mielelläni kommunismista ja sanon, että minussa on sen ja sen verran kommunistia.
Mummun veli loikkasi rajan taakse viime vuosituhannen alkupuolella ja teloitettiin Siperiassa myöhemmin. Kyllä minä historian tunnen ja tunnustan.

Jostain käsittämättömästä syystä minua viehättää se rumuus ja karuus, järkyttävät ihmiskohtalot läpi historian, ruusuhuivit, maatuskat, se yhtä aikaa kaunis ja pelottava kieli ja ne Makinen luontokuvaukset Siperian aroilta.  Mutta käymään en aio mennä.
En ole koskaan halunnutkaan mennä käymään siellä. Kaukorakkaus on parempi pitääkin sellaisena.
Läheltä näkeminen, siinähän vain menettäisi kaiken sen mitä on vuosien aikana kuvitellut.

Katsoin juuri toisen kerran Hyvästi toverit -sarjan päätösjakson ja itkin.
"Kompastuin sanaan rakkaus," laulaa mies ja nuori tyttö istuu ikkunalaudalla kyyneleet silmissään.

"Siunattu se, joka sai rakastaa vailla toivoa, mutta hän olikin vankina vierailla mailla ja joutui elämään pidempään kuin kaikki rakkaansa.

Sinun kielessäsi on niin paljon vilpittömiä sanoja että minun ei pitäisi itkeä vaan laulaa, mutta kompastuin sanaan rakkaus, yhtä armottomaan kuin kuolema."

Kaksi kymmenestä kuukaudesta on jo ohi

7 viikkoa sitten ajoin sumuisen maan halki Lähi-Itään ja vasta nyt menin käymään siellä mistä lähdin. Olin yhtä aikaa asukas ja ihan vieras. 

Kaikki muu oli ennallaan paitsi yhden lempikahvilan vanhanaikainen tapetti.

On hyvä olla, kun näkee monia lempeitä katseita ja saa monta viipyvää halausta.

Joku kysyi, olenko ollut yksinäinen. Ei kai itsensä kanssa voi olla yksinäinen?

Sen kanssa, jota rakastaa niin kuin lähimmäistään.

Asia olisi varmaan toinen, jos tekisi itsestään vieraan.

Sydän pakahtumaisillaan

- Tiedätkö, kun joskus kaikki menee niin hyvin 

ja tuntuu että on niin omalla paikallaan tässä ja sydän pakahtuu, 

sanon miespuoliselle kollegalle.

Hän kuulemma tietää kaiken muun, mutta sydämen pakahtumista ei.

Tämä alempi kuva oli varsinainen riemulaukaus. Kylläpä sattuikin! 

Samalta tuntuu tänään. Kylläpä sattuikin, kun sain näin hienon työn, ihanat lapset, 

mahtavat opiskelijat ja kauniin kodin sekä vielä viikonloppumatkan entiseen kotikaupunkiin. 

Hyvää tapahtuu nyt ja pian vielä lisää. Uskottehan omallakin kohdallanne sen?

Elämänohje

Syksy tekee kaiken kovin kauniiksi.

Ovatko usko, toivo ja rakkaus yhtä? Sitä mietin tänään.

Pidin joskus vähän aikaa kiitollisuuspäiväkirjaa. 

Enää ei tarvitse.

Hyvä elämänohje on tämä:

- Tee sitä epäluontevasti niin kauan että siitä tulee luontevaa.

Pulkkista kotimaisten juuresten kanssa

Olen joskus ennenkin paljastanut, että olen koukussa naisten- ja aikakauslehtiin. Se alkoi toimittajana työskennellessäni. Oli pakko tietää, mitä toiset kirjoittavat ja jo opiskeluaikana ostin mieluummin Olivian tai Kodin kuvalehden kuin ruokaa. Enimmäkseen söinkin sitten leipää ja join maitoa.

Olen koukussa yhä, vaikka kuukausi toisensa jälkeen näen, etteivät juttujen aiheet muutu miksikään. Jossain vaiheessa tuntui myös, että kaikissa jutuissa oli sama kaava ja se kaava meni suunnilleen näin: ”Toimittaja Maija Meikäläinen ei ollut koskaan käyttänyt kosteusvoidetta, mutta sitten hänen reidestään löytyi kuiva läntti.” 

Juttu päättyi aina siihen, että kun toimittaja oli kokeillut useita rasvoja, haastatellut ihotautilääkäreitä ja kosmetologeja, oli hän lopulta suostunut muuttamaan käsitystään kosteusvoiteiden merkityksestä, mutta vain hiukan. Seuraavassa lehdessä kosteusvoide on vain muuttunut perinneruokien tekemiseksi, sitten naisten väliseksi juoruiluksi ja lopulta aiheena on joko psykoterapia tai nykyisin mieluiten elämänvalmennus. 

Kuluneella viikolla luin naistenlehtien lempilapsesta, eli Riikka Pulkkisesta lähemmäs kymmenen haastattelua. Kahdessa haastattelussa oli täsmälleen sama kommentti samoin sanavalinnoin. Ehkä näidenkin toimittajien olisi syytä olla koukussa toisten toimittajien juttujen lukemiseen.

Oliviassa (jota nykyään kuitenkin boikotoin, koska siinä kannustetaan syömään espanjalaisia tomaatteja ja aasialaisia goji-marjoja kotimaisten vaihtoehtojen sijaan) oli kuitenkin ehdottomasti paras Pulkkis-juttu. Jossain kirjablogissa kyseistäkin juttua kuitenkin kritisoitiin ja kommentoija ihmetteli, että miksi Pulkkinen saa niin paljon enemmän palstatilaa kuin muut kirjailijat. 

Samalla kun itse kritisoin kosteusvoidekuivaläntti-juttuja, on Pulkkinen minun sokea pisteeni. Luin Rajan kauan sitten enkä muista siitä mitään. Mutta Totta muutti maailmani, räjäytti tajuntani ja mitä muuta kliseistä vielä keksisin. Luen ahmien joka ikisen jutun, jossa kirjailijan nimi vilahtaa. Haastatteluissa Pulkkinen ei vaikuta esittävän mitään; hän vain on ja ottaa elämän sellaisena kuin se on. Siitä minä pidän. 

Lisäksi tietenkin olemme hengailleet yhtä aikaa Humuksessa, silloin kun siellä oli vielä ruskeita ja vihreitä samettisohvia ja teen juonnin lomassa keskustelut kulkivat joka pöydässä Dostojevskistä kriittisen feminismin kautta L.Onervaan. Sitten minä muutin 100 metriä eteenpäin ja aloin puhua enemmän hermeneuttisesta kehästä ja pedagogisesta rakkaudesta. Jossain vaiheessa huomasin utuisesti, että "se tumma runoilijan näköinen vähän meitä vanhempi tyttö” oli häipynyt.

Pulkkinen, oman sukupolveni kirjailija, jakaa saman lama-ajan lapsuuden, kirjoittaa tutuista teemoista ja onhan hän ihan älyttömän kauniskin. Tyttömäisissä mekoissa poseeratessaan kuvistaan välittyy juuri sopivan kiehtovaa glamouria tällaiselle koulunhajuiselle farkuissa kulkevalle kansankynttilälle. Fanaattisia kirjallisuusihmisiä kuulemma ärsyttää nämä polvisukkakuvaukset, mutta minusta ne kyllä kuuluvat asiaan.

Kuun viimeinen päivä menen kirjakauppaan ja ostan Vieraan. Aina sama etukäteispelko; jos kirja onkin pettymys verrattuna edelliseen ja vasta puolessa välissä tajuaa, että olisi pitänyt jättää lukematta. Ainakin Olivian juttu yhdistettynä uunissa paistettuihin suomalaisiin juureksiin oli ellei erittäin hyvä niin jopa täydellinen.

Tulenpalavia varjoja

Rakastan sitä, miten kynttilät saavat aikaan varjoja seinille.

*          *          *

Tämä tunteita liikutteleva työ sisältää joskus kummallisen paljon äärilaidan tilanteita.

Samaan päivään mahtuu mielettömiä onnistumisen hetkiä 

ja samalla haparointia tuntemattomassa; 

kun ei tiedä miten pitäisi, osaanko ja voinko.

Onneksi halaus pelastaa paljon.

Mutta nyt kuuntelen Chopinia ja meditoin.