maanantai 15. lokakuuta 2012

Ei silti hätää


Ja on tällaisiakin oloja.

Ajattelen, että en ehkä sittenkään pärjää ilman viikoittaista sparriannosta.
Saattaa olla, että etsin varusteet H:n häkkivarastosta, 
kiskon käsisiteet tiukalle ja työnnän hammassuojat suuhun.

On kylmää ja tuulista, 
loputtoman surullistakin kun kuolema hiipii nurkkapielissä,
mutta ei silti mitään hätää.


tiistai 9. lokakuuta 2012

H u o k o i n e n


Joskus on tällainen olo. Ovi tiukasti haassa.


Nyt ei ole sellainen olo. Enemmänkin auki tai huokoinen. 
Näen kaiken, kuulen kaiken. Hyvät asiat jäävät asumaan 
ja pahat (jos niitä nyt on) menevät vain läpi ja jatkavat kulkuaan.

 Pitkähiuksinen tyttö kysyy, saako piirtää viikset luokkakuvaan 
ja kun poika ottaa tanssiaskelia käytävällä, menen pariksi ja valssaamme muutaman metrin.

Maailmassa on kauniita silmiä, kivoja hymyjä ja hyviä tuoksuja.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Slaavirakkautta



Juana-ystäväni, toimittajakollega, muistutti Tumbalalaikasta
Kuuntelepa tuo, jos et ole vielä kuunnellut!

Video on hyvä esimerkki myös siitä miten paljon non-verbaalinen viestintä kertoo. 
Vaikken ymmärrä sanoja, uskon tietäväni mistä kohtauksessa on kyse. 
Ja mitä Sabine ajattelee, kokee, tuntee.

Junakohtaus repii sydämen auki. Mutta soittavat lapset nostattavat hymyn esille taas. 
Tuollainen minäkin haluaisin olla.

Huom. Korjasin linkin ihanan Lotan vinkistä. Nyt on oikein :)

perjantai 5. lokakuuta 2012

"Me voidaan muuttaa tää maailma"


Vein opiskelijan joenrantapolulle ohjaukseen. Käveltiin syksyisessä maastossa ja puhuttiin musiikintunnista, uuden tunnin suunnittelusta, myönteisen tunneilmapiirin merkityksestä oppimiselle, auktoriteetista, omista kipukohdista, siitä mitä pitää tehdä jos huomaa ettei pidä jostakin oppilaasta. 

Palattiin vielä sisälle ja puhuttiin toinen tunti. 
Lopuksi halattiin ja sanottiin, että me voidaan muuttaa tää maailma.

Olen lukenut Vieraan, mutta en vielä osaa kirjoittaa siitä mitään.

Saan tänä iltana hihittäviä murkkuja yövieraaksi. 
Ollaan mustalaisen päiväkirjaa ja nimistä ainakin, mikäli se minusta riippuu. Ja käydään pitsalla.

Nauttikaa viikonlopusta, te kaikki!
Nukkukaa pitkään ja ulkoilkaa!


keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Käsittämätön kaukorakkaus

En tiedä milloin se alkoi, mutta lukiossa luin Tsehovin novellin Rakastan teitä, Nadenka. Yläasteella olin lukenut kaikki tsaariperheen tarinat mitä kunnankirjastosta löytyi. 8-vuotiaana (salaa) olin lukenut kammottavat kertomukset rajantakaisista nälänhädän vuosista, joka sai ihmiset syömään...niin, toisiaan. (Ehkä sitä ei tapahtunut paljon, mutta kuitenkin.)

En voi sanoa että olisi kyse rakkaudesta venäläiseen kirjallisuuteen. Tolstoi ja Dostojevski eivät asu kirjahyllyssäni, ainakaan vielä. Enemmänkin se on rakkautta, jopa käsittämätöntä kaukorakkautta, slaavilaista kulttuuria kohtaan. Se rakkaus on saanut minut lukemaan Andrei Makinen Ranskalaista testamenttia niin että sivut käpristyvät jo. (Andrei Makinen eräässä toisessa romaanissa viitataan muuten jatkuvasti Tsehovin Nadenkaan.)

Haluaisin, että Hanne Vibeke-Holstin romaanien päähenkilö, itä-Euroopan toimittaja Therese Skårup, olisi todellinen henkilö ja voisin tehdä hänestä lehtijutun. Haluaisin jutella hänen kanssaan Neuvostoliiton romahduksesta ja sarjasta Hyvästi toverit samovaariteetä juoden.
Voi Therese, etkö kertoisikin minulle että mitä siellä oikein tapahtui sinä kesänä kun NL vielä eli ja hengitti?

Entä te, oletteko lukeneet kirjaa Hulluja nuo venäläiset? Sen saa myös pokkarina ja sen on kirjoittanut entinen Moskovan kirjeenvaihtaja Anna-Lena Lauren. Kirja on lainassa ystävältäni, mutta en raski palauttaa sitä vielä(kään).

Joko mainitsin juutalaistarinat, keskitysleiritarinat, Siperiatarinat ja balettitanssijoiden tai kuolleiden toimittajien tarinat? Kun olin Englannissa vaihto-opiskelijana ja menin harjoitteluun, oli ensimmäinen kysymykseni opettajainhuoneessa, että mitä mieltä olette Anna Politskovskajan murhasta. (Syntyi vaivaantunut hiljaisuus, jonka jälkeen paljastui ettei arvoisa kollegani osannut ihan täysin sijoittaa Politskovskajan kotimaata kartalle.)

Kuuntelen nälkäisenä toisten kokemuksia Pietarista ja rakastin esimerkiksi Anniinan kuvakertomuksia sieltä. Kuuntelen myös Tsaikovskia nykyäänkin lähes viikoittain ja tietenkin Chopinia, vaikken olekaan päässyt ihan selvyyteen, että mikä säveltäjän kotimaan Puolan ja Neuvostoliiton suhde oli, mutta sinne samaan kategoriaan se minun päässäni menee.

Päästäkääpä minut pianon ääreen! Soitan teille ensimmäiseksi Tuulessa soiden, Raskasta laukkua kantaen, Metsässä ei liikahda lehtikään ja Saapuu jo yö. Jos jaksatte kuunnella, soitan vielä Katjusan ja Näkemiin Moskovankin. Ulkomuistista tietenkin.

Puhun mielelläni kommunismista ja sanon, että minussa on sen ja sen verran kommunistia.
Mummun veli loikkasi rajan taakse viime vuosituhannen alkupuolella ja teloitettiin Siperiassa myöhemmin. Kyllä minä historian tunnen ja tunnustan.

Jostain käsittämättömästä syystä minua viehättää se rumuus ja karuus, järkyttävät ihmiskohtalot läpi historian, ruusuhuivit, maatuskat, se yhtä aikaa kaunis ja pelottava kieli ja ne Makinen luontokuvaukset Siperian aroilta.  Mutta käymään en aio mennä.
En ole koskaan halunnutkaan mennä käymään siellä. Kaukorakkaus on parempi pitääkin sellaisena.
Läheltä näkeminen, siinähän vain menettäisi kaiken sen mitä on vuosien aikana kuvitellut.

Katsoin juuri toisen kerran Hyvästi toverit -sarjan päätösjakson ja itkin.
"Kompastuin sanaan rakkaus," laulaa mies ja nuori tyttö istuu ikkunalaudalla kyyneleet silmissään.


"Siunattu se, joka sai rakastaa vailla toivoa, mutta hän olikin vankina vierailla mailla ja joutui elämään pidempään kuin kaikki rakkaansa.
Sinun kielessäsi on niin paljon vilpittömiä sanoja että minun ei pitäisi itkeä vaan laulaa, mutta kompastuin sanaan rakkaus, yhtä armottomaan kuin kuolema."

maanantai 1. lokakuuta 2012

Kaksi kymmenestä kuukaudesta on jo ohi



7 viikkoa sitten ajoin sumuisen maan halki Lähi-Itään ja vasta nyt menin käymään siellä mistä lähdin. Olin yhtä aikaa asukas ja ihan vieras. 
Kaikki muu oli ennallaan paitsi yhden lempikahvilan vanhanaikainen tapetti.

On hyvä olla, kun näkee monia lempeitä katseita ja saa monta viipyvää halausta.



Joku kysyi, olenko ollut yksinäinen. Ei kai itsensä kanssa voi olla yksinäinen?
Sen kanssa, jota rakastaa niin kuin lähimmäistään.

Asia olisi varmaan toinen, jos tekisi itsestään vieraan.