Hän on melkein aina iloinen

 

 Ylläsjärven rannalla on pieni tunturihotelli, jossa on ruskeat lautalattiat ja räsymatot.

Sisustuksessa on käytetty rakkakiviä, poronnahkoja, kelohonkapöllejä.

Hotelli on tosi siisti ja sen henkilökunta ystävällisiä kunnon ihmisiä.

Ikkunasta näkyy tunturi toisensa jälkeen.

Valkoista, valkoista, pelkkää valkoista.

Siellä hotellissa melkein aina iloinen Sanna kävi nukkumassa ja saunomassa.

Aamulla Skibussi otti Sannan kyytiin hotellin vierestä

 ja rinteessä iloisella nappisilmällä riitti hauskaa monta tuntia.

Saunassa herttaiset mummelit juttelivat iloiselle Sannalle.

Iltapalaksi maistui tee ja suolakeksit hedelmien kera.

Kirjastohuoneesta löytyi monta kivaa kirjaa 

ja ranskalaisten turistien keskustelua oli kiva kuunnella.

Maanantaina iloinen Sanna hyvästeli haikein mielin tunturit

ja ajoi puhdaspintaisten hankien keskeltä pitkän matkan kohti Pohjanmaata.

Anteeksi, että välitän

Vähän kait olen ärsyttävä joskus. Yritän kasvattaa aikuisiakin. 

Poistin jo kerran tuon edellisen tekstin,

koska ajattelin...en tiedä mitä ajattelin mutta poistin kuitenkin.

Palautan sen anteeksipyyntöjen kera.

Olen sanonut itselleni:

- Kuka oikein luulet olevasi?

Olen laskenut monta pitkää mäkeä nopeasti ja hitaasti, 

yksin (ja insinöörin) kanssa

ja ehtinyt ajatella monta ajatusta.

Anteeksi, sinä jota yritin viimeksi kasvattaa.

Anteeksi, sinä jota olen joskus yrittänyt kasvattaa.

Kamalinta on, että joskus oikeasti kuvittelen olevani joku.

Kuvitteleeko kukaan muu?

Pitäisi olla välittämättä.

Mutta tiedättehän, en osaa olla.

Siksi, koska  v ä l i t ä n.

Paapatipaa

Olen paapattanut.

Ensin nuorelle opettajalle.

"Et voi käyttäytyä noin, koska et ole enää mikään opiskelijapoika vaan opettaja."

Paapatipaapaatipaa.  Opettaja voi hypähdellä kaduilla ja laulaa hassuja lauluja videovuokraamossa, 

voi vaikka puhua vastaantulijoille konttikieltä tai pukeutua fuksianpunaiseen kokohaalariin, 

mutta mauton ja junttimainen kommentointi on eri asia.

Niin että tuliko tämä nyt selväksi?

Sitten olen paapattanut oppilaille.

"Teistä niin näkee, että olette saaneet kaiken: tietokonepelit, hampurilaisateriat, kausikortit

 laskettelukeskuksiin, ulkomaanmatkat. Sitten ette osaa suhtautua kunnoittavasti edes niihin ihmisiin,

 jotka tekevät teille ruuan!!! Tulette tänne närkkimään ja olemaan todella epäkohteliaita!!! 

Edelleen Suomessa elää ihmisiä, jotka ovat lapsuudessa nähneet nälkää 

ja te kehtaatte käyttäytyä noin!!!"

Pahoin pelkään, että ei tullut selväksi tämä.

"Kun ne pihvit lillu siellä rasvassa."

Ei se mitään rasvaa ollut vaan tavallista paistinlientä.

Kaiken kukkuraksi ruoka oli  ä l y t t ö m ä n  hyvää.

Huoh, olen uupunut.

Huomenna yritän olla ensin 4 tunnin ajan paapattamatta.

Sitten lähden valmiiksi pakatulla autolla kohti noita maisemia. 

Vietän hiljaisuuden retriittiäni rinteessä yksin.

Vain ruokaseuraksi lähden, jos joku kiva pyytää.

Kyllä tulee loma taas niin oikeaan aikaan.

Sitä varten sinut valitsin

Minusta tehtiin kerran elokuva. Olin 16-vuotias ja näyttelin pääosaa. 

En muista enää elokuvan nimeä, mutta muistan että se päättyi runoon, jota luin kynttilän valossa.

"Silmissä unet siniset, mieli matkata maita.

Aika on kulkea, kokea, nähdä, keralla toisten, keväiset retket, aurinkohetket.

Mutta yksin kysellä tietään, etsiä itseään. Hiljaa olla ja oppia kuuntelemaan,

kunnes on aika vastata kutsuun, lähteä matkaan ja seurata tähteään."

Kun muutin tänne syksyllä ja raivasin luokkaa omannäköiseksi, kävin kaikki kaapit läpi. 

Miten lie jäänytkin sinne jonnekin ylimmälle hyllylle runokirja, joka tällä viikolla osui käteeni.

Kirjassa on rumat kannet ja ne on päällystetty vielä rumemmalla muovilla. 

Runot on kirjoittanut kansakoulunopettaja Soile Seppä ja kirjan omistanut Helli K. 

Onkohan Hellikin ollut lehtori joskus kauan sitten?

Arvasitte oikein, kyseinen runo löytyy juuri tuosta kirjasta. Voitte kuvitella, miten iloiseksi tulin!

"Kunnes on aika vastata kutsuun, lähteä matkaan ja seurata tähteään."

Enkö minä juuri niin tehnyt, kun lähdin tänne? Ja miten olenkaan tästä kaupungista pitänyt. 

Noista ihanista puutaloista, tehtaan torneista, joesta, kummallisesta murteesta, 

puheliaista mummuista uimahallissa, paikallisesta yrttiteestä ja lampea kiertävästä juoksulenkistä.

En tiedä raskinko antaa kirjaa Hellille takaisin, jos hänet joskus kohtaan. 

Löysin nimittäin kirjasta niin monta runoa, jotka kolahtivat. Tällainenkin:

"Saanko näin onnellinen olla - pukeutua valkoisiin, kun muut pukeutuvat harmaisiin ja mustiin?

Saanko kylvää hylätyille pelloille, etsiä tuhkasta taimia, uskoa aamuun kun muut odottavat yötä?

Saat ja sinun pitää, sanoi Jumala. Minun olemukseni on kauneutta ja iloa, 

en halua että ihmiset unohtavat sen.

Kylvä kukkia, etsi mahdollinen mahdottomasta ja kiitä. Sitä varten minä sinut valitsin."

Elämä voi antaa lapsiakin

Istumme ruokalassa, ja vieressäni valkotukkainen tyttö höpöttää vauvasta, jonka pitäisi syntyä ihan pian.
- Minä hoidan sitä sitten joka päivä, tyttö toistaa monta kertaa.
Hän on odottanut pikkusiskoa pitkään.
Hernekeittolautanen tyhjenee, tyttö kerää kamppeensa ja lähtee.

Vilkaisen vastapäätä istuvaa, toista lettipäätä. Nämä kaksi ovat naapureita, parhaat kaverit. Mutta vain toisesta heistä tulee isosisko.
- Aivan tylsää, kun minä en saa siskoa eikä veljeä. Äitillä ja isällä on kummallakin sisaruksia, ja mulla ei ole.
- Tiedätkö, ei minullakaan ollut koskaan pikkusiskoa vaikka olisin halunnut. Mutta elämä on antanut niitä. Ensin yhdestä serkusta tuli minulle pikkusisko, myöhemmin olen saanut niitä vielä lisää. Ne käyvät mulla kylässäkin. Voisitko ajatella, että siitä naapurin vauvasta tulisi sinunkin sisko?
- Joo, on ne ainakin sanonut, että minäkin saan hoitaa sitä. Voi siitä tulla munkin sisko.
Istumme hetken mietteissämme.

- Elämä on antanut sulle lapsiakin, tyttö sanoo sitten. Ainakin 21 lasta. Minäkin käyn sinulla sitten kylässä, käyn siivoamassa ja tuon leipomisia sitten kun olet vanha, hän sanoo ja katsoo kauniisti silmiin, kerää hänkin tarjottimensa ja lähtee.

En tiennyt ennen, miltä hernekeiton jäljet näyttävät, kun niihin tippuu suolaisia kyyneliä.

Nyt ymmärrän yhden syyn

Joskus ihmettelen, miksi niin moni kaltaiseni korkeasti koulutettu, turvallisessa perheessä kasvanut 

nuori aikuinen nainen käy pitkällisessä (ja kalliissa) psykoterapiassa.  

"Ei minulla ole mitään traumaa, mutta tuntuu vain etten kelpaa..."

Tai mitä niitä selityksiä onkaan. Kelpaa?

Toisaalta, jos näkee naistenlehtien, televisio-ohjelmien, 

fb-päivitysten ja blogien välittämän kuvan elämästä liian mustavalkoisena, 

saattaa masentua jo siitä, että oma elämä ei ole sellaista kuin sen näköjään pitäisi olla.

Täydellinen iho, joka päivä tyylikkäät kengät jalassa, haastava työ, jäsenyys coolilla jumppasalilla 

(ja jumpassa tietenkin coolit merkkikuteet), kynnet kondiksessa, riidattomat ihmissuhteet 

ja ulkomaanmatka ainakin kerran vuodessa ja joku muodikas ruokavalio tai vähintään personal trainer.

Tässä vaiheessa haluan sanoa, että olen itsekin käynyt sekä psykologilla että psykoterapeutilla

 puhumassa ystävän hukkumisesta, toisen ystävän hyväksikäytöstä ja toki käsitellyt samalla muitakin asioita. 

Mielenterveyspalvelut ovat loistava juttu ja todella tarpeellisia. 

 Saattaa silti olla totta sekin, että jonot mielenterveyspalveluihin eivät olisi ihan niin pitkät, 

jos käsitys elämästä ja elämän todellisuus olisivat lähempänä toisiaan.

Elämän todellisuutta on se, että aina ei nukuta, kynsien alla on likaa,

 jumpassa tulee paniikkikohtaus ja ulkomaanmatkoihin ei ole varaa.

Todellista elämää ovat myös linttaan astutut tennarit,

15 vuotta vanhat kukkakuvioiset kalsarit ja se,

että jopa sisaruussuhde voi olla välillä heikompi kuin toivoisi, tekee mieli riidellä

ja että paino heittelee kuukaudessa monta kiloa 

eikä joka päivä tiedä haluaisiko lähteä töihin vai tehdä jotain ihan muuta.

Toppahousuja, vihmovaa tuulta, haarahiuksia ja vahingossa sanottuja ilkeitä sanoja.

 

Todellista elämää on varsinkin se, kun mennään Maijjan kanssa saunaan, pestään iho palasaippualla ja kuoritaan lumipallolla. 

Jäähdytellään pakkasillassa ja sisällä öljytään ihoa puolen tunnin verran kookosrasvalla teinirakkauksista jutellen.

Ilman meikkivoidetta, muotoilusuihketta ja suoristusrautaa.

Mutta mistä kaikille kyky jaksaa ja haluta elää todellista elämää?

Olen onnellinen näistä pakkaspäivistä

 Joka aamu onnelliseksi tulen kun puro ei ole vieläkään jäätynyt.

Kun on satanut uusi lumi ja maailma on niin kaunis.

Kinokset kasvavat jo ikkunoiden korkeuteen.

Latu ei ole valaistu, mutta kuutamossa näkee,

 minä olen tällainen talven tyttö ja suksen alta vain suhina kuuluu.

Minä sain täältä itselleni kodin ja kun kaupan nurkalla teen uintikäsiliikkeen,

tajuaa vastaantulija viestini täysin.

Missä ensi viikolla kohdattaisiin?

Opettajana ei aina tiedä itkisikö vai nauraisiko, 

mutta viime päivinä olen saanut nauraa paljon. 

Kun yksi pellavapää siivoaa pulpettiaan ja sanoo

"En yhtaan ummarra miks mun pulpetissa on villasukka" ja 

toinen tulee kiehnäämään viereen katsomaan askartelukirjaa kanssani,

tiedän taas, että kaikki on ollut vaivan arvoista.

Voi se tietenkin kuulostaa simppeliltä,

mutta tietäisittepä miten pitkän matkan olemme jo tehneet.

Onneksi on vasta helmikuu.

Onneksi enkeli ei ole kokonaan peittynyt lumeen

vaan kulkee mukana ja suojelee sinua kaikelta.