Ihan tyhmä toiseksi viimeisin kirjoitus ilman päätä ja häntää

Kun tällaisen kaaoksen keskeltä lähtee toiseen kaaokseen töihin, 

ei jälki ole välttämättä kovin zeniläinen.

Onneksi oli ihana aamu!

Istuttiin kaksi tuntia piirissä ja puhuttiin haaveista.

Sitten harjoiteltiin huomista salikohtausta

ja niitä hermoja kiristeltiin ihan urakalla.

Mutta kesken hermojen kiristelyn pääsin pihan toiselle puolelle

viltille istumaan ihanan Minnan kanssa! 

Kannatti laittaa viesti ja ehdottaa tapaamista,

vaikkakin ihan viimeisillä voimilla.

Mutta Minnan ja pikkutilliäisen kanssa viltillä vietetty tunti

antoi ihmeesti uusia voimia ja jaksoin siivota loput tavarat,

pakata viimeiset laatikot, kantaa laatikot käytävään tai autoon

ja käydä vielä ostamassa oppilaiden lahjatkin.

Kiitos, Minna! Kohtaamisemme oli ikimuistoinen.

Kotona on enää patja ja sille vielä kohta köllähdän nukkumaan.

 

 

Vastapäiselle seinälle tuli toinen patjalainen.

Kirjoittaa viimeisiä kortteja ja aina välillä hymähdämme:

- Viimeistä kertaa tätäkin.

- Siltäkin minä olen oppinut niin paljon.

- Tulee niin ikävä...

Mekoissa on valinnanvaraa jos omistaa ompelijasiskon.

Taidan laittaa tummanruskean ja sinisen vyön.

Ja sinisen kukan hiuksiin.

Niin ja viimeinen ilta vietettiin tietenkin Sulossa

mahtavalla työporukalla.

Naurua ja hyviä juttuja, joista en nyt kyllä jaksa kertoa enempää

koska väsyttää ihan järkyttävän hirvittävän paljon.

Mulla on silmien alla pussit!!! 

(En ole nukkunut 2 viikkoon kunnolla, enkä syönyt kunnolla, en liikkunut kunnolla.

Ainoa, mitä olen tehnyt, on pakkaaminen kotona ja töissä.

Ei ole ihan pieni homma laittaa kokonainen harjoittelukoulu

muuttolaatikoihin. HUH, sanon minä.)

Irman ja minun pihalla kukkii jo omenat.

Irmalla oli yöpaita päällä, kun kävin sanomassa hyvää yötä.

Huomenna menen hyvästelemään.

Nyt soi Chopin ja minä katson vielä aamuksi kaiken kuntoon.

Sitten hampaiden pesu ja nukkumaan.

Yksi asia kerrallaan, lehtori, näin se on.

Kaksi päivää ja yötä

Haikuja menneestä, kun Maijja kävi täällä.

Muutama viikko sitten, silloin kun lehtiä ei vielä ollut, tuskin silmujakaan.

Maijja opiskeli täällä luokanopettajaksi.

Minä tein saman toisessa kaupungissa. Samalla luin hänen elämästään Heitteillä.

Tavattiin siellä, missä minä asuin, ja sitten monta kertaa missä milloinkin.

Nyt minä asun täällä ja Maijja siellä, missä minun juureni ovat.

Mennään samat paikat eri järjestyksessä.

(Paitsi, että enhän minä oikeastaan enää asu täällä,

koska vein eilen muuttokuorman pois.)

 

Täällä voi nähdä yhdellä silmäyksellä Suomen kauneimmat talot.

 

Mentiin Tepikalle ryystämään kahvia.

Silloin satoi. Nyt paistaa aurinko.

Paistanut jo kolmatta viikkoa.

Maijja veikkasi niin, että kohta on kesä.

Minä veikkasin, että Kihin Hiski juoksee ensimmäisenä maaliin.

Vai oliko se Isla J Brave?

Kirjoitan tätä blogia vielä huomenna ja ylihuomenna.

Sitten teen jotain muuta.

Ja tämä kaikki tapahtui tänään

Aamulla: 

Koulu on hiljainen.

Viimeinen musiikintuntikin on hiljainen. Pakkaamme tavaroita, ei ole puhuttavaa.

Kävelemme kaupungin läpi kirkkoon mahtavana joukkona. Tuomi kukkii, on kuuma

Istun kirkonpenkissä ja kuuntelen.

Tämä viikko on ollut lähes pelkästään kuumuutta, hikeä, pölyä,

muuttolaatikoita, lisää pölyä, väsymystä, huonosti nukuttuja öitä ja painajaisia.

Mutta nyt on juhla. Urut soivat kauniisti ja pappi puhuu alttarilla juuri meille.

Meille, jotka olemme viimeistä kertaa tässä. Lasten esirukoukset nostavat jotain kirkasta silmiin.

"Toivomme, että uusi koulu olisi turvallinen."

Sitten minun lapseni laulavat. En meinaa pysyä pianon takana, niin herkän kaunista se laulu on.

Eniten sattuu katsoa rehtoria.

"Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhden ees kadota sallis."

Pitikö siihen ketjuun tällainenkin päivä kuulua?

Urut soivat ja lapset kävelevät ulos. Me kokoonnumme alttarille rutistamaan Maijaa.

Tulee itku. Ja nauru, ja itku taas, ja nauru taas.

Kiitos, Maija! Olet ollut meille niin tärkeä tuki ja turva!

Kun itkut on itketty, mennään puistoon. Lukemaan, pelaamaan, juttelemaan.

Ja sieltä pitsalle. Voi mikä riemu syödä pitsaa! Ja juoda limsaa! 

Ihan vain näin, keskellä päivää, heittää luopumisen tuska

menemään omia teitään, olla ja nauraa.

Päivällä:

Torilla on paljon väkeä, mutta me mahdutaan vielä sekaan. Kaksi palloa jokaiselle, lupaan. 

Jäätelöjonossa katselen lapsiani ja olen pelkästään ylpeä.

Palaan musiikkiluokkaan mutta nyt kollegoiden kanssa.

Ei ole enää hiljaista. Meillä on kova tatsi päällä.

Tavara häviää hyllyiltä ja seiniltä laatikoihin tai jätesäkkeihin.

"Minun sydäntä särkee tämä," parahdan ja kollegat hymisevät myötätuntoisina.

Minun pitää lähteä aiemmin. Saan halaukset lähtiäisiksi.

Voi teitä, on niin ikävä jo nyt!

Iltapäivällä:

Muuttoauto on pakattu, kaveri pyöräilee pihaan ja matka alkaa.

Ajan kesäkaupunkiini, vanhaan kaupunkiini, tuntuu tyhmältä.

Vuosi sitten ajattelin, että tänne sitten palaan, nyt on se hetki enkä olisi 

ikinä uskonut miten paljon ehtisin siinä välissä kiintyä.

Sisko tulee auttamaan kantamisessa ja kolmistaan tavarat on äkkiä viety.

Subwaysta saa patonkia, joka kelpaa paremman puutteessa,

ja limsaa pitää näin kuumana päivänä juoda.

Illalla:

Tähän samaan reissuun osui muuttokaverin kämpän katsominen.

Minusta kämppä on kiva ja hyvällä paikalla. Ottaisin.

Matka takaisin vaaroille alkaa. Kesäillassa ei paljon muita kulkijoita ole

ja pudottelen aika reippaasti koska väsyttää ja haluan äkkiä nukkumaan. 

Muuttokaverin kanssa vaihdamme välillä sanan tai kaksi.

On helppoa olla hiljaa.

Maakuntarajan vaihtuessa on pakko laulaa.

"Meidänpä vapautta vaarat on nää, meidän on laulua lahtien pää."

Vapautta, sitä nimenomaan tämä vuosi on ollut.

Yöllä:

Muuttoauto on palautettu, muuttokaveri mennyt kotiin,

hiet ja pölyt pesty pois, hampaatkin on pesty, 

väsyttää vieläkin mutta ei nukuta.

Pihalla koivutkin valvovat, tuometkin kai yhä tuoksuvat

ja pääskyset lentelevät illan viimeiset lentonsa.

"Kiitos, että olet johdattanut meidät tähän päivään asti."

Roskiin, roskiin, roskiin.

Roskiin, Keskarille, Koskelaan.

Keskarille, Koskelaan, roskiin.

Roskiin, roskiin, roskiin.

Kurkkuun koskee, onneksi talossa on lääkäri paikalla.

Haen piikin, mutta minun on kuulemma pakko pistää itse.

Voihan siitepöly.

No, tuleepa opeteltua pistäminen lääkärin valvonnassa.

Kotona näyttää samalta kuin töissä.

Käyn vielä kampaajalla, haen pakettiauton, kaksi ihanaa tulee sitä pakkaamaan.

Että maailmassa on ihmisiä, jotka sanovat heti: totta kai, ilman muuta tulen!

 

Toivottavasti en enää ikinä joudu tekemään tätä.

Työkaverin kanssa katsomme laatikoiden rivejä, vaatteet pölyssä, silmät surusta sameana.

Ette kuulkaa usko hetikään miten pahalta tämä tuntuu.

Muuttolintu

Eilen illalla vasta aloitin ja nyt jo näyttää tältä! 

Enkö olekin ollut reipas?

Työpäivän jälkeen oli viimeiset yhteiset kahvit Siriuksessa

ja sen jälkeen vielä treffit yhden tärkeäksi tulleen kanssa.

Ja kotiinikin sain yhden vieraan haikeutta torjumaan ja auttamaan verhojen riisumisessa.

Miten tässä näin kävi, Sanna? Ethän sinä aikonut täältä mitään seurapiiriä hankkia!

Rehtorilta saatu kukka ja sanat olivat kauniit. Meillä on ollut niin hyvä täällä.

Pääskyt lentelevät tuolla vaaleassa kesäyössä.

Minä laitan viimeistä kertaa nukkumaan tähän sänkyyn.

Huomenna nukun jo patjalla tyhjässä huoneessa.

On viikko viimeinen

Joka kevät pitää ottaa tämä sama kuva.

Joka kevät sama riemu; jo lämpenevistä ilmoista saa iloita

ja sitten vielä tulee tämä vihreys.

Ajatella, miten hyvä, että ihmisellä on huono muisti.

Saa joka vuosi iloita samasta asiasta!

Kävin reissun rannikolla. Sääsket olivat jo löytäneet sinne.

Me löysimme metsään ja luonnon keskelle.

Myöhemmin pääsin vielä rantaankin.

 Lapset uivat, vaikka vielä viikko sitten rannassa oli seilannut jäälauttoja.

Minä kävelin paljain jaloin hiekalla ja nyt repii taas issiasta.

Edessä on viimeinen viikko Lähi-idässä ja maailman kivoimmalla työpaikalla.

Tiedossa on paljon naurua ja itkua vuorotellen.

Huomenna pukeudumme valkoisiin kuin morsiamet ikään.

Olen aloittanut pakkaamisen. Elämä laatikoihin taas.

Ei yhtään hullumpaa, vaikka haikeus kyttää koko ajan selän takana.

Kun viimeinkin kuulin pääskyset

 Opiskelijat kävivät sanomassa hyvästit.

Sain heiltä korun, jossa on tärkeimmät sanat.

Tässä työssä saa joka päivä toivoa hyvää.

Kovassa käytössä voi mennä rikki.

Surettaa, kun tämä koulu lakkaa pian.

Iloja ovat esimerkiksi lapset ja opiskelijat.

Toiveena olisi, että meillä kaikilla olisi ensi vuonna yhtä mahtava työpaikka.

Kanslisti löysi kaapeistaan tämän. Kiinnitin sen opehuoneen seinälle.

Meidän koulussa kanslisti on maailman kultaisin.

Ja jos joskus aamulla tulee tarpeeksi aikaisin kopioimaan,

voi kuulla maailman kultaisimman vaksin soittavan haikeita säveliä nokkahuilulla.

Aina välillä tuntuu, että sota on syttymässä,

kun kaduilla ajelee vihreänsävyisiä autoja.

Joka asiassa ei tarvisi niin olla. Jos ei olisi, aika moni työuupumus poistuisi.

(Kyseistä kesäpäivien kutsua en kuule, koska on muuta menoa.)

 

 

Oli lämmintä ja aurinkoista. Vanhat taululiidut käytettiin hyvään tarkoitukseen.

Välissä palaveriin ja suunnitelmaa päivittämään. Arviointeja ja siivousta vuorotellen.

Ihan lyhyet päikkärit kotona, pakko, ei tätä viikkoa muuten jaksa!

Mekko sileäksi ja menoksi taas.

 Sieltä he sitten saapuvat. Viimeisen kevään viimeiseen kevätjuhlaan.

Jo pieni tytön tylleröinen kirvoitti ensimmäiset kyyneleet.

Onneksi kollegalla vieressä oli antaa paperia, jonka itse olin unohtanut!

Nälkämaanlaulu kajahti satojen ihmisten laulamana.

Eipä siitä sitten sen enempää.

Kuuma. Kaikki ohi onnistuneesti.

Nyökkäilyä ja hymyilyä sinne tänne. Ei voi muistaa kuka on kenenkin vanhempi,

joten kaikille nyökkäillään ja hymyillään tasaisesti.

Kakku oli hyvää. Retrosti pukeutuneet opettajat ryhmäkuvaan ja sitten terassille.

Ihana olla teidän kans vielä tänä iltana. Vielä huomenna ja sitten 6 päivää.

Lehtorilla on kurkku kipeä. Kun ei vain tulisi kevätflunssaa.

Inkivääritee ja valkosipulin kynnet jo valjastettu käyttöön.

Niin ja sitten kuulin ne ensimmäiset pääskyset.