Sydän pakahtumaisillaan

- Tiedätkö, kun joskus kaikki menee niin hyvin 

ja tuntuu että on niin omalla paikallaan tässä ja sydän pakahtuu, 

sanon miespuoliselle kollegalle.

Hän kuulemma tietää kaiken muun, mutta sydämen pakahtumista ei.

Tämä alempi kuva oli varsinainen riemulaukaus. Kylläpä sattuikin! 

Samalta tuntuu tänään. Kylläpä sattuikin, kun sain näin hienon työn, ihanat lapset, 

mahtavat opiskelijat ja kauniin kodin sekä vielä viikonloppumatkan entiseen kotikaupunkiin. 

Hyvää tapahtuu nyt ja pian vielä lisää. Uskottehan omallakin kohdallanne sen?

Elämänohje

Syksy tekee kaiken kovin kauniiksi.

Ovatko usko, toivo ja rakkaus yhtä? Sitä mietin tänään.

Pidin joskus vähän aikaa kiitollisuuspäiväkirjaa. 

Enää ei tarvitse.

Hyvä elämänohje on tämä:

- Tee sitä epäluontevasti niin kauan että siitä tulee luontevaa.

Pulkkista kotimaisten juuresten kanssa

Olen joskus ennenkin paljastanut, että olen koukussa naisten- ja aikakauslehtiin. Se alkoi toimittajana työskennellessäni. Oli pakko tietää, mitä toiset kirjoittavat ja jo opiskeluaikana ostin mieluummin Olivian tai Kodin kuvalehden kuin ruokaa. Enimmäkseen söinkin sitten leipää ja join maitoa.

Olen koukussa yhä, vaikka kuukausi toisensa jälkeen näen, etteivät juttujen aiheet muutu miksikään. Jossain vaiheessa tuntui myös, että kaikissa jutuissa oli sama kaava ja se kaava meni suunnilleen näin: ”Toimittaja Maija Meikäläinen ei ollut koskaan käyttänyt kosteusvoidetta, mutta sitten hänen reidestään löytyi kuiva läntti.” 

Juttu päättyi aina siihen, että kun toimittaja oli kokeillut useita rasvoja, haastatellut ihotautilääkäreitä ja kosmetologeja, oli hän lopulta suostunut muuttamaan käsitystään kosteusvoiteiden merkityksestä, mutta vain hiukan. Seuraavassa lehdessä kosteusvoide on vain muuttunut perinneruokien tekemiseksi, sitten naisten väliseksi juoruiluksi ja lopulta aiheena on joko psykoterapia tai nykyisin mieluiten elämänvalmennus. 

Kuluneella viikolla luin naistenlehtien lempilapsesta, eli Riikka Pulkkisesta lähemmäs kymmenen haastattelua. Kahdessa haastattelussa oli täsmälleen sama kommentti samoin sanavalinnoin. Ehkä näidenkin toimittajien olisi syytä olla koukussa toisten toimittajien juttujen lukemiseen.

Oliviassa (jota nykyään kuitenkin boikotoin, koska siinä kannustetaan syömään espanjalaisia tomaatteja ja aasialaisia goji-marjoja kotimaisten vaihtoehtojen sijaan) oli kuitenkin ehdottomasti paras Pulkkis-juttu. Jossain kirjablogissa kyseistäkin juttua kuitenkin kritisoitiin ja kommentoija ihmetteli, että miksi Pulkkinen saa niin paljon enemmän palstatilaa kuin muut kirjailijat. 

Samalla kun itse kritisoin kosteusvoidekuivaläntti-juttuja, on Pulkkinen minun sokea pisteeni. Luin Rajan kauan sitten enkä muista siitä mitään. Mutta Totta muutti maailmani, räjäytti tajuntani ja mitä muuta kliseistä vielä keksisin. Luen ahmien joka ikisen jutun, jossa kirjailijan nimi vilahtaa. Haastatteluissa Pulkkinen ei vaikuta esittävän mitään; hän vain on ja ottaa elämän sellaisena kuin se on. Siitä minä pidän. 

Lisäksi tietenkin olemme hengailleet yhtä aikaa Humuksessa, silloin kun siellä oli vielä ruskeita ja vihreitä samettisohvia ja teen juonnin lomassa keskustelut kulkivat joka pöydässä Dostojevskistä kriittisen feminismin kautta L.Onervaan. Sitten minä muutin 100 metriä eteenpäin ja aloin puhua enemmän hermeneuttisesta kehästä ja pedagogisesta rakkaudesta. Jossain vaiheessa huomasin utuisesti, että "se tumma runoilijan näköinen vähän meitä vanhempi tyttö” oli häipynyt.

Pulkkinen, oman sukupolveni kirjailija, jakaa saman lama-ajan lapsuuden, kirjoittaa tutuista teemoista ja onhan hän ihan älyttömän kauniskin. Tyttömäisissä mekoissa poseeratessaan kuvistaan välittyy juuri sopivan kiehtovaa glamouria tällaiselle koulunhajuiselle farkuissa kulkevalle kansankynttilälle. Fanaattisia kirjallisuusihmisiä kuulemma ärsyttää nämä polvisukkakuvaukset, mutta minusta ne kyllä kuuluvat asiaan.

Kuun viimeinen päivä menen kirjakauppaan ja ostan Vieraan. Aina sama etukäteispelko; jos kirja onkin pettymys verrattuna edelliseen ja vasta puolessa välissä tajuaa, että olisi pitänyt jättää lukematta. Ainakin Olivian juttu yhdistettynä uunissa paistettuihin suomalaisiin juureksiin oli ellei erittäin hyvä niin jopa täydellinen.

Tulenpalavia varjoja

Rakastan sitä, miten kynttilät saavat aikaan varjoja seinille.

*          *          *

Tämä tunteita liikutteleva työ sisältää joskus kummallisen paljon äärilaidan tilanteita.

Samaan päivään mahtuu mielettömiä onnistumisen hetkiä 

ja samalla haparointia tuntemattomassa; 

kun ei tiedä miten pitäisi, osaanko ja voinko.

Onneksi halaus pelastaa paljon.

Mutta nyt kuuntelen Chopinia ja meditoin.

Tuuli vei lehdet

Syksy on kaunis.

 Parkkipaikalla tyttö kantaa silitysrautaa.
Eläkeläisen näköinen nainen ojentaa tytölle ruokakassia.
Tulee ikävä äitiä ja isää.

Tuuli riipii puut puhtaiksi.
 Hurautan pyörän vauhtiin ja poljen joen toiselle puolelle.

Välillä pelkään; olenko tarpeeksi vai olenko liikaa?

Sitten makaan sängyssä kattoon tuijottaen ja muistan,

että on paljon aikaa eikä ole mihinkään kiire.

Tunnelmatuvassa

Maijjan tunnelmallinen tupa on ihmeellinen paikka. 

Ikkunasta näkyy havupuiden taakse laskeva aurinko ja tämä ranta on ihan lähellä.

Vein Maijjalle kukkia kotipihalta. 

Maijja viuhtoi saappaissaan eteenpäin ja minä kompastelin lenkkareilla kameran kera hitaammin.

Mummula oli hiljainen ja autio, mutta sain sinne toiseksi yöksi pieniä vieraita.

Aamulla heräsin supatukseen ja sipatukseen.

Tiedättekö, kun tunnelma on oikein kiireetön ja rento,

niin tuntuu että sen päällä voi vain levätä.

Lisää aikaa

Aina välillä pitäisi keskittyä, hakeutua hiljaisuuteen 

ja tehdä tekemättömiä paperitöitä, vastata sähköposteihin.

Inhoan asioiden hoitamista, eli laskujen maksamista ja aikojen varaamista 

sekä pyykinpesua ja tiskausta. Haluan sihteerin. joka lukee ajatuksia.

Aamulla maassa oli kuuraa.

Matkin Maijjaa ja sanon, että tämä on ollut mun olohuone. 

Tuntuu kuin tuosta olisi ikuisuus.

Toissa päivänä kannustin keskisuomalaisten kanssa juoksijoita maaliin. 

Eilen söin savolaisen pojan kanssa hampurilaista. 

Poika yrittää tehdä minusta tupakoijan, mutta siihen lystiin olen liian vanha ja viisas.

Tänään, niin, tänään minusta tuli virallisesti ohjaava opettaja.

Jäi tosi hyvä tunne siitä jutusta.

Sivuoveltakin pääsee

Minulle tämä Lähi-Itä oli selkeästi sivuovi, mutta olenpa saanut huomata, että samalle pihalle sieltäkin pääsee. Elämä on hirveän hyvää näin. 

Maanantaina luokkaani astelee kaksi opettajaksi koulutettavaa.
Aion olla se, josta opiskelijoiden huoneessa puhutaan, että se on sellainen yli-innokas,
kopioi meille kaikkia artikkeleitakin luettavaksi.

Ja ainakin yhden ohjauksen aion pitää puistonpolulla. 

Miksi meidän pitäisi muka aina istua, kun istuminen on niin vaarallistakin?

Mun mieli on tänä aamuna tosi onnellinen.

Illat

Iltaisin soittelen kitaraa. Ja laulelen.

Huomenna menen taas tallille!

Ps. Olen yhä töissä. Kohta 12h putkeen. Ilta alkaa kun menen kotiin.

Narinaa portaissa

Muistatteko, kun sanoin kerran Ei mikkään rinsessassa  että haluan talon, jossa on narisevat portaat? No, sain narisevat portaat vaikka talo ei olekaan oma.

Ollaan käyty Juanan kans maalaismarkkinoilla ja juotu teetä ja mustaherukkamehua, 

syöty suklaata ja lakua ja vähän ruokaakin.

Puhuttu ja oltu puhumatta ja välillä saatu kyyneliä silmiin.

Tykkään ihan hirveästi kun käy vieraita. Tulkaa muutkin!