Hei vaan ja hyvästi jääkää

Minusta tulee linnanneito. 

Saan jatkaa unelmatyötäni luokanopettajana ja 

luokanopettajaksi opiskelevien kouluttajana.

Sain viran tai vakipaikan tai mikä se nyt onkaan.

Annoin opetus- ja ohjausnäytteen ja minua haastateltiin.

Ne halusivat minut.

Elämä kuljettaa ihmeellisiä reittejä;

ilman Kainuun vuotta tuskin olisin tullut valituksi.

Erikoista on se, että ensimmäisestä opiskeluvuodesta alkaen on nuottikansiossani

kulkenut mukana laulu, joka kertoo linnasta ja sen neidosta.

Olen soittanut laulua usein, laulanutkin.

Elokuussa juoksen ensimmäisen työpäivän jälkeen linnalle ja laulan sen siellä.

Kävin pari viikkoa sitten hakemassa viimeiset tavarat Irman yläkerrasta.

Piha oli hiljainen, kaupunki lähes tyhjä ja melkein vieras.

Oli todella todella todella koditon olo.

Istuin pihakiikussa kauan ja nieleskelin,

taivaalla ei lentänyt ainuttakaan pääskyä ja sydämeni oli ihan särki.

Nyt olen kulkenut pitkin maailmaa, 

asunut pienessä hostellissa, kerrostaloasunnossa, nukkunut teltassa metsän keskellä.

Kuunnellut hyviä asioita, elämän tärkeimpiä asioita.

Tankannut aikaa, turvallisuutta, hyviä katseita, valoisuutta,

luottamusta ja rakkaiden ihmisten seuraa.

Huomenna menen katsomaan asuntoa omakotitalosta, joka on järven rannalla.

En tunne kaupungista ketään, mutta miksi pelkäisin?

Kun on hyvä olla itsensä kanssa, on koti kaikkialla.

Minusta tuntuu, että tämä on hyvä juttu.

Olen kirjoittanut blogia monta vuotta, mutta en jatka enää.

Päätökseen ei liity mitään kummempaa, ei vain tunnu siltä että olisi syytä.

Olen miettinyt asiaa monelta kannalta ja päättänyt, että näin on hyvä.

Ehkä kirjoitan joskus kirjan, ehkä jotain muita tekstejä.

Välillä tuntuu, että on pakko kirjoittaa, mutta miten ja minne, en tiedä vielä.

Sitäkin olen miettinyt, että mihin nämä blogit vielä häviävät tai jäävät.

Ehkä joku sosiologi joskus törmää tähänkin tekstiin kirjoittaessaan artikkelia

"Bloggaamisen lyhyt, mutta tiivis aikakausi."

Olen saanut teistä monista kultaisia ystäviä. 

Kommenttinne ovat ilostuttaneet ja itkettäneet.

Elämä kyllä kuljettaa yhteen heidät, joiden tulee kohdata.

Nyt on heinäkuun ensimmäinen päivä.

Pesukone laulaa, ikkunan takana sade ripsii ja kesä on kauneimmillaan.

Elämällä on paljon hyvää annettavana meille kaikille.

Halaisin teitä kaikkia, jos olisitte tässä.

Toivon teille kaikkea hyvää, mitä elämä voi tarjota.

Oli ilo olla ja jakaa. Hyvästi, ja hei vaan.

"Vaan kyynelistä neidon kohta varsi pihlajan jo valkokukat nosti, mursi muurin.

Sai marjoihinsa sydämestä hohdon puhtahan, sen antoi voima rakkauden suurin."

Mun sydämeni tänne jää

Herään lehtorikaverin aamuäännähtelyihin ja haukotteluihin.

Onneksi ei tarvi puhua. Pestään vain äkkiä hampaat, laitetaan hiukset,

syödään jääkaapista viimeiset mustikkakeitot, mekot päälle, kerrankin joku auttaa

vetskarin kiinni, korkkarit jalkaan, onhan kaikki mukana ja sitten pitää mennä.

 Minulla on ruskea mekko ja sininen vyö sekä sininen kukka.

Olemme kollegan kanssa yhtä aikaa parkkipaikalla,

askartelemme viimeiset kortit, laulujen sanat todistuskansioihin,

ensimmäiset itkut jo nyt, halataan, voi hyvä ihme tätä päivää, miten tämän voi kestää?

Juhlasali on täynnä vanhempia. Me istumme lavalla.

Pellavahiuksinen tyttö soittaa kauniita säveliä, rehtori puhuu,

näen miten kollegat salissa kaivavat nenäliinansa esiin.

Kyyneleet tulevat silmiin aina uudelleen.

"Kajaanin normaalikoulun toiminta on nyt päättynyt," rehtori pudottelee

tosiasian niin kuin se on, enää ei auta juosta pakoon.

Tämä oli tässä, nyt se on tajuttava.

Missä päättäjät ovat tänään? Missä opetusministeri Virkkunen,

joka niin fiksusti aikoinaan toivotti kainuulaisille "tsemppiä?"

Itken, ja niin itkevät kaikki muutkin.

Todistukset, stipendit, hymypatsaat.

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa.

Suvivirsi.

Salissa on ihan hiljaista, kun johdatan omani kulkueena pois.

En voi katsoa ketään, kävelen vain korot kopisten ja kyyneleet valuen.

Tällaista on koulun lakkauttaminen. En ennen tiennyt sitä, nyt tiedän.

Oppilaat tulevat perässä hiljaisena kulkueena, kuulen,

että hekin itkevät koko matkan luokkaan.

Luokka täyttyy vanhemmista.

Minä puhun nyt silti oppilaille.

Heille, joiden takia tämä juhla on.

"Muista silloin, että sinut tunsi kerran eräs Sanna,

joka näki sinussa paljon hyvää ja kaunista ja joka uskoi sinuun aina ihan täysillä."

Jaan muumimukit ja kortit, saan halaukset.

"Kaikkea hyvää," muuta en voi sanoa, ne on sanottu jo aiemmin.

Eniten koskettaa hiljainen, suoraan korvaan kuiskattu

kiukkutytön "Sinulle kans" -vastaus.

Saan vanhemmilta lahjan ja puheen.

Halaukset myös.

"Olen rakastanut sinun poikaa niin paljon," sanon.

"Tiedän, ja se tykkää sinusta ihan hirveästi."

Silloin se tulee, jätti-itku. Kunnon tyrskähdys.

Mitäpä tätä kaunistelemaan, tämä päivä on pelkkää luopumisen kipua. 

"Heippa ope, heippa, heippa ope, heippa."

Eivät malttaisi lähteä enkä minä malttaisi päästää.

Me aikuiset kokoonnumme vielä opettajainhuoneeseen.

Rehtorilla on meille sanottavaa ja meillä hänelle.

"Sinä olet luottanut meihin ja se on tuntunut hyvältä."

"Sinun ovesi on ollut usein auki ja se on ollut merkki siitä,

että sinulle on aikaa kuunnella."

Tämä koulu on ollut täynnä kultaisia ihmisiä.

Meillä on ollut uskomaton työvuosi ja nyt se on ohi.

Kohta täällä ei ole enää ketään.

Täällä ei ole nää ketään.

Ei ole enää ketään.

Ole enää ketään.

Enää ketään.

Ketään.

 

En tiennyt yhtään etukäteen, että millaista tämä olisi.

Tai tiesinhän; olisi maailman kamalinta hyvästellä kokonainen

työyhteisö kerralla, kokonainen koulu, kulttuuri, historia.

Halataan sataan kertaan ja aina tulee itku.

Sitten nauru. Ja taas itku. Ja halataan taas.

Kuulostaa ehkä absurdiltakin,

mutta sitä on tämä tilanne kyllä ollutkin.

Noin vain, pyyhkäistäänpä kokonainen opettajainkoulutusyksikkö 

Suomen kartalta, hus pois, säästetään rahaa ja lopetetaan kasvatus ja sivistys.

Absurdia, sitä tämä on.

Piha on jo hiljainen, ihan autio.

Kannan viimeiset laatikot autoon ja itken.

Ajan päärakennuksen kautta ja laulan

"Mun sydämeni tänne jää, se lähelläsi aina on.

Sen tavoitat, jos haluat, vaikk maa ois lauluton."

Elämän totuutta etsi, Sanna, etsi vaikka mikä tulisi.

Lehtorikaveri on käynyt hakemassa tavaransa ja jättänyt viimeisen viestin.

Voi että. Miten onnellinen olenkaan, että kohtasimme!

Sinun kanssa, ja niiden kaikkien muiden.

Minäkin kerään kamppeeni.

Niin monta laatikkoa vielä jää, että on palattava tätä kautta sitten joskus viikon päästä.

Irma, voi Irma, miten minä voin hyvästellä sinut?

No näin tietenkin. Halataan.

"Tässä on ollut niin hyvä asua. Ja minä tuun sinua kahtoon vielä."

"Totta kai sinä tuut jos vaan minä oon vielä elossa."

Ja nauraa päälle.

Matka on pitkä.

"Iisalmi 25 km" ja itkun pyrskähdys.

"Kuopio 44 km" ja vähän pienempi itkun pyrskähdys.

"Jyväskylä 118 km" ja kyyneleet silmiin.

Filminauhan tavoin käyn päivän läpi mielessäni.

Olen hyvästellyt oppilaat, työkaverit, Irman ja koko kaupungin.

Kosmetologin, kampaajan, kassatädin, Murusen Kallen, rosenterapeutin.

Kai sitä tuolle hyvästelymäärälle saakin nyyhkyttää?

Sitä paitsi, se että itkettää, kertoo vain siitä että on omistanut paljon.

Pitkän ja hikisen ajomatkan jälkeen saavun taloon, jossa on kieloja pöydällä

ja minulle lämmitetään lautasellinen "siskonmakkarasoppaa."

Elsa jokeltelee tyytyväisenä ja katsoo minua vähän epäröiden.

"Jaksoin vain sillä, kun tiesin että pääsen tänne," sanon

ja Johanna ei olisi Johanna jos hän ei tietäisi mitä tarkoitan.

Sitä hän on, sielunsisko, ystävä.

Täällä minä olen.

Naputtelen tätä tekstiä pitsisen päiväpeito päällä.

Kesäyö on tummennut, niin, täällä yöt ovat pimeitä.

Nyt pitää mennä nukkumaan.

Tämä oli tässä.

Kiitos, kun olit mukana. 

Ehkä sait tästä blogista jotain, ehkä oivalsit jotain,

ehkä vain nautit tuntemattoman elämän seuraamisesta,

ehkä aloit haaveilla opettajan työstä, ehkä mietit uskaltaisitko sinäkin

ottaa ja lähteä, tai ehkä vain luit ja ajattelit, että onpa siinäkin, kirjoittaa nyt tuollaisesta.

Miten vain, toivottavasti nautit täällä käydessäsi.

Minulle tämä blogi on ollut julkinen päiväkirja unohtumattomasta vuodesta

Lähi-idässä, paikassa, josta tuli kotini ja johon niin kovasti kiinnyin.

Kiitos, 6a. Kiitos, KNK:n väki.

Kiitos, opiskelijat. Kiitos, kaunissilmäinen poika.

Kiitos, kirjaston tädit ja sedät.

Kiitos, uimahallin valvojata ja kahvakuulan vetäjä Päivi.

Kiitos Mennan hiushuoneen Piia, kiitos Mirhamin Mira.

Kiitos S-marketin kaima, kiitos postin tädit.

Kiitos pyöräliikkeen mies, kiitos huoltoaseman hevosmiehet.

Kiitos rosenterapeutti Tuula, kiitos Murusen Kalle.

Kiitos, Pirjo, Katja ja Laura, teistä tuli minun ystäviä.

"Mun sydämeni tänne jää, aina asuinpailleen,
vaik itse saan vain viivähtää, kesäiltaan viimeiseen.

Sä kevään näät taas kerran ja kuulet laulut lintujen.
Jos herkistyt ees hetken verran, silloin ymmärrät sen

Mun sydämeni tänne jää, se lähelläsi aina on
sen tavoitat jos haluat, vaik maa ois lauluton."

Ihan tyhmä toiseksi viimeisin kirjoitus ilman päätä ja häntää

Kun tällaisen kaaoksen keskeltä lähtee toiseen kaaokseen töihin, 

ei jälki ole välttämättä kovin zeniläinen.

Onneksi oli ihana aamu!

Istuttiin kaksi tuntia piirissä ja puhuttiin haaveista.

Sitten harjoiteltiin huomista salikohtausta

ja niitä hermoja kiristeltiin ihan urakalla.

Mutta kesken hermojen kiristelyn pääsin pihan toiselle puolelle

viltille istumaan ihanan Minnan kanssa! 

Kannatti laittaa viesti ja ehdottaa tapaamista,

vaikkakin ihan viimeisillä voimilla.

Mutta Minnan ja pikkutilliäisen kanssa viltillä vietetty tunti

antoi ihmeesti uusia voimia ja jaksoin siivota loput tavarat,

pakata viimeiset laatikot, kantaa laatikot käytävään tai autoon

ja käydä vielä ostamassa oppilaiden lahjatkin.

Kiitos, Minna! Kohtaamisemme oli ikimuistoinen.

Kotona on enää patja ja sille vielä kohta köllähdän nukkumaan.

 

 

Vastapäiselle seinälle tuli toinen patjalainen.

Kirjoittaa viimeisiä kortteja ja aina välillä hymähdämme:

- Viimeistä kertaa tätäkin.

- Siltäkin minä olen oppinut niin paljon.

- Tulee niin ikävä...

Mekoissa on valinnanvaraa jos omistaa ompelijasiskon.

Taidan laittaa tummanruskean ja sinisen vyön.

Ja sinisen kukan hiuksiin.

Niin ja viimeinen ilta vietettiin tietenkin Sulossa

mahtavalla työporukalla.

Naurua ja hyviä juttuja, joista en nyt kyllä jaksa kertoa enempää

koska väsyttää ihan järkyttävän hirvittävän paljon.

Mulla on silmien alla pussit!!! 

(En ole nukkunut 2 viikkoon kunnolla, enkä syönyt kunnolla, en liikkunut kunnolla.

Ainoa, mitä olen tehnyt, on pakkaaminen kotona ja töissä.

Ei ole ihan pieni homma laittaa kokonainen harjoittelukoulu

muuttolaatikoihin. HUH, sanon minä.)

Irman ja minun pihalla kukkii jo omenat.

Irmalla oli yöpaita päällä, kun kävin sanomassa hyvää yötä.

Huomenna menen hyvästelemään.

Nyt soi Chopin ja minä katson vielä aamuksi kaiken kuntoon.

Sitten hampaiden pesu ja nukkumaan.

Yksi asia kerrallaan, lehtori, näin se on.

Kaksi päivää ja yötä

Haikuja menneestä, kun Maijja kävi täällä.

Muutama viikko sitten, silloin kun lehtiä ei vielä ollut, tuskin silmujakaan.

Maijja opiskeli täällä luokanopettajaksi.

Minä tein saman toisessa kaupungissa. Samalla luin hänen elämästään Heitteillä.

Tavattiin siellä, missä minä asuin, ja sitten monta kertaa missä milloinkin.

Nyt minä asun täällä ja Maijja siellä, missä minun juureni ovat.

Mennään samat paikat eri järjestyksessä.

(Paitsi, että enhän minä oikeastaan enää asu täällä,

koska vein eilen muuttokuorman pois.)

 

Täällä voi nähdä yhdellä silmäyksellä Suomen kauneimmat talot.

 

Mentiin Tepikalle ryystämään kahvia.

Silloin satoi. Nyt paistaa aurinko.

Paistanut jo kolmatta viikkoa.

Maijja veikkasi niin, että kohta on kesä.

Minä veikkasin, että Kihin Hiski juoksee ensimmäisenä maaliin.

Vai oliko se Isla J Brave?

Kirjoitan tätä blogia vielä huomenna ja ylihuomenna.

Sitten teen jotain muuta.

Ja tämä kaikki tapahtui tänään

Aamulla: 

Koulu on hiljainen.

Viimeinen musiikintuntikin on hiljainen. Pakkaamme tavaroita, ei ole puhuttavaa.

Kävelemme kaupungin läpi kirkkoon mahtavana joukkona. Tuomi kukkii, on kuuma

Istun kirkonpenkissä ja kuuntelen.

Tämä viikko on ollut lähes pelkästään kuumuutta, hikeä, pölyä,

muuttolaatikoita, lisää pölyä, väsymystä, huonosti nukuttuja öitä ja painajaisia.

Mutta nyt on juhla. Urut soivat kauniisti ja pappi puhuu alttarilla juuri meille.

Meille, jotka olemme viimeistä kertaa tässä. Lasten esirukoukset nostavat jotain kirkasta silmiin.

"Toivomme, että uusi koulu olisi turvallinen."

Sitten minun lapseni laulavat. En meinaa pysyä pianon takana, niin herkän kaunista se laulu on.

Eniten sattuu katsoa rehtoria.

"Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhden ees kadota sallis."

Pitikö siihen ketjuun tällainenkin päivä kuulua?

Urut soivat ja lapset kävelevät ulos. Me kokoonnumme alttarille rutistamaan Maijaa.

Tulee itku. Ja nauru, ja itku taas, ja nauru taas.

Kiitos, Maija! Olet ollut meille niin tärkeä tuki ja turva!

Kun itkut on itketty, mennään puistoon. Lukemaan, pelaamaan, juttelemaan.

Ja sieltä pitsalle. Voi mikä riemu syödä pitsaa! Ja juoda limsaa! 

Ihan vain näin, keskellä päivää, heittää luopumisen tuska

menemään omia teitään, olla ja nauraa.

Päivällä:

Torilla on paljon väkeä, mutta me mahdutaan vielä sekaan. Kaksi palloa jokaiselle, lupaan. 

Jäätelöjonossa katselen lapsiani ja olen pelkästään ylpeä.

Palaan musiikkiluokkaan mutta nyt kollegoiden kanssa.

Ei ole enää hiljaista. Meillä on kova tatsi päällä.

Tavara häviää hyllyiltä ja seiniltä laatikoihin tai jätesäkkeihin.

"Minun sydäntä särkee tämä," parahdan ja kollegat hymisevät myötätuntoisina.

Minun pitää lähteä aiemmin. Saan halaukset lähtiäisiksi.

Voi teitä, on niin ikävä jo nyt!

Iltapäivällä:

Muuttoauto on pakattu, kaveri pyöräilee pihaan ja matka alkaa.

Ajan kesäkaupunkiini, vanhaan kaupunkiini, tuntuu tyhmältä.

Vuosi sitten ajattelin, että tänne sitten palaan, nyt on se hetki enkä olisi 

ikinä uskonut miten paljon ehtisin siinä välissä kiintyä.

Sisko tulee auttamaan kantamisessa ja kolmistaan tavarat on äkkiä viety.

Subwaysta saa patonkia, joka kelpaa paremman puutteessa,

ja limsaa pitää näin kuumana päivänä juoda.

Illalla:

Tähän samaan reissuun osui muuttokaverin kämpän katsominen.

Minusta kämppä on kiva ja hyvällä paikalla. Ottaisin.

Matka takaisin vaaroille alkaa. Kesäillassa ei paljon muita kulkijoita ole

ja pudottelen aika reippaasti koska väsyttää ja haluan äkkiä nukkumaan. 

Muuttokaverin kanssa vaihdamme välillä sanan tai kaksi.

On helppoa olla hiljaa.

Maakuntarajan vaihtuessa on pakko laulaa.

"Meidänpä vapautta vaarat on nää, meidän on laulua lahtien pää."

Vapautta, sitä nimenomaan tämä vuosi on ollut.

Yöllä:

Muuttoauto on palautettu, muuttokaveri mennyt kotiin,

hiet ja pölyt pesty pois, hampaatkin on pesty, 

väsyttää vieläkin mutta ei nukuta.

Pihalla koivutkin valvovat, tuometkin kai yhä tuoksuvat

ja pääskyset lentelevät illan viimeiset lentonsa.

"Kiitos, että olet johdattanut meidät tähän päivään asti."

Roskiin, roskiin, roskiin.

Roskiin, Keskarille, Koskelaan.

Keskarille, Koskelaan, roskiin.

Roskiin, roskiin, roskiin.

Kurkkuun koskee, onneksi talossa on lääkäri paikalla.

Haen piikin, mutta minun on kuulemma pakko pistää itse.

Voihan siitepöly.

No, tuleepa opeteltua pistäminen lääkärin valvonnassa.

Kotona näyttää samalta kuin töissä.

Käyn vielä kampaajalla, haen pakettiauton, kaksi ihanaa tulee sitä pakkaamaan.

Että maailmassa on ihmisiä, jotka sanovat heti: totta kai, ilman muuta tulen!

 

Toivottavasti en enää ikinä joudu tekemään tätä.

Työkaverin kanssa katsomme laatikoiden rivejä, vaatteet pölyssä, silmät surusta sameana.

Ette kuulkaa usko hetikään miten pahalta tämä tuntuu.

Muuttolintu

Eilen illalla vasta aloitin ja nyt jo näyttää tältä! 

Enkö olekin ollut reipas?

Työpäivän jälkeen oli viimeiset yhteiset kahvit Siriuksessa

ja sen jälkeen vielä treffit yhden tärkeäksi tulleen kanssa.

Ja kotiinikin sain yhden vieraan haikeutta torjumaan ja auttamaan verhojen riisumisessa.

Miten tässä näin kävi, Sanna? Ethän sinä aikonut täältä mitään seurapiiriä hankkia!

Rehtorilta saatu kukka ja sanat olivat kauniit. Meillä on ollut niin hyvä täällä.

Pääskyt lentelevät tuolla vaaleassa kesäyössä.

Minä laitan viimeistä kertaa nukkumaan tähän sänkyyn.

Huomenna nukun jo patjalla tyhjässä huoneessa.