Ja tämä kaikki tapahtui tänään

Aamulla: 

Koulu on hiljainen.

Viimeinen musiikintuntikin on hiljainen. Pakkaamme tavaroita, ei ole puhuttavaa.

Kävelemme kaupungin läpi kirkkoon mahtavana joukkona. Tuomi kukkii, on kuuma

Istun kirkonpenkissä ja kuuntelen.

Tämä viikko on ollut lähes pelkästään kuumuutta, hikeä, pölyä,

muuttolaatikoita, lisää pölyä, väsymystä, huonosti nukuttuja öitä ja painajaisia.

Mutta nyt on juhla. Urut soivat kauniisti ja pappi puhuu alttarilla juuri meille.

Meille, jotka olemme viimeistä kertaa tässä. Lasten esirukoukset nostavat jotain kirkasta silmiin.

"Toivomme, että uusi koulu olisi turvallinen."

Sitten minun lapseni laulavat. En meinaa pysyä pianon takana, niin herkän kaunista se laulu on.

Eniten sattuu katsoa rehtoria.

"Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhden ees kadota sallis."

Pitikö siihen ketjuun tällainenkin päivä kuulua?

Urut soivat ja lapset kävelevät ulos. Me kokoonnumme alttarille rutistamaan Maijaa.

Tulee itku. Ja nauru, ja itku taas, ja nauru taas.

Kiitos, Maija! Olet ollut meille niin tärkeä tuki ja turva!

Kun itkut on itketty, mennään puistoon. Lukemaan, pelaamaan, juttelemaan.

Ja sieltä pitsalle. Voi mikä riemu syödä pitsaa! Ja juoda limsaa! 

Ihan vain näin, keskellä päivää, heittää luopumisen tuska

menemään omia teitään, olla ja nauraa.

Päivällä:

Torilla on paljon väkeä, mutta me mahdutaan vielä sekaan. Kaksi palloa jokaiselle, lupaan. 

Jäätelöjonossa katselen lapsiani ja olen pelkästään ylpeä.

Palaan musiikkiluokkaan mutta nyt kollegoiden kanssa.

Ei ole enää hiljaista. Meillä on kova tatsi päällä.

Tavara häviää hyllyiltä ja seiniltä laatikoihin tai jätesäkkeihin.

"Minun sydäntä särkee tämä," parahdan ja kollegat hymisevät myötätuntoisina.

Minun pitää lähteä aiemmin. Saan halaukset lähtiäisiksi.

Voi teitä, on niin ikävä jo nyt!

Iltapäivällä:

Muuttoauto on pakattu, kaveri pyöräilee pihaan ja matka alkaa.

Ajan kesäkaupunkiini, vanhaan kaupunkiini, tuntuu tyhmältä.

Vuosi sitten ajattelin, että tänne sitten palaan, nyt on se hetki enkä olisi 

ikinä uskonut miten paljon ehtisin siinä välissä kiintyä.

Sisko tulee auttamaan kantamisessa ja kolmistaan tavarat on äkkiä viety.

Subwaysta saa patonkia, joka kelpaa paremman puutteessa,

ja limsaa pitää näin kuumana päivänä juoda.

Illalla:

Tähän samaan reissuun osui muuttokaverin kämpän katsominen.

Minusta kämppä on kiva ja hyvällä paikalla. Ottaisin.

Matka takaisin vaaroille alkaa. Kesäillassa ei paljon muita kulkijoita ole

ja pudottelen aika reippaasti koska väsyttää ja haluan äkkiä nukkumaan. 

Muuttokaverin kanssa vaihdamme välillä sanan tai kaksi.

On helppoa olla hiljaa.

Maakuntarajan vaihtuessa on pakko laulaa.

"Meidänpä vapautta vaarat on nää, meidän on laulua lahtien pää."

Vapautta, sitä nimenomaan tämä vuosi on ollut.

Yöllä:

Muuttoauto on palautettu, muuttokaveri mennyt kotiin,

hiet ja pölyt pesty pois, hampaatkin on pesty, 

väsyttää vieläkin mutta ei nukuta.

Pihalla koivutkin valvovat, tuometkin kai yhä tuoksuvat

ja pääskyset lentelevät illan viimeiset lentonsa.

"Kiitos, että olet johdattanut meidät tähän päivään asti."