...olla mukana prosessissa, joka kulkee kohti kokonaisen kampuksen lopettamista.
En olisi ikinä voinut kuvitella, miten pahalta se tuntuu.
Kaikki puhuvat siitä, bussikuski, kampaaja, kosmetologi, mihin tahansa menet, kaikki kysyvät kohta, että eikö se pian lopu. Joo loppuu, kahden viikon päästä pannaan ovet kiinni ja valot sammutetaan. Ei, ei meillä mikään hautajaisvuosi ole ollut, on ollut mahtava työvuosi ja ihan normaalia arkea me olemme eläneet. Mutta nyt se alkaa tuntua, nyt kun ihan oikeasti kaapit tyhjennetään eikä meidän työllä ole kerta kaikkiaan mitään jatkuvuutta. Selitän samat asiat kaikille.
Ei riitä sanoja ja turhia ne olisivatkin, ei niillä voi tätä tunnetta kuvata.
Lauloin tänään "Meidän on uudesta luotava maa" ja harjoittelin sen säestystä kevätjuhlaa varten.
Voimia sinulle, teille, toinen toisillenne! Rankat ajat on syvältä.
VastaaPoistaKiitos Heidi! Niin on, tosi syvältä. Yyh.
PoistaIltaisin kampus on hiljainen, tumma ja tyyni. Iltaisin siellä kulkevat unet, unelmat, toiveet, epäilykset, jänikset, puhuvat puut, laulavat pensaat, viheriöivä ruoho, tuulet. Iltaisin kampuksella seisovat yli satavuotiaat kuuset, ne ovat juurtuneet, aistineet kaiken pommituksista joenjuhliin, ja sinne ne jäävät, hiljaa, tummina ja tyyninä. Nämä kaksi viimeistä viikkoa tulvivat lapsia, jotka eivät vielä tiedä olevansa yhdessä risteyksessä, jonka muistoista laulavat jo nyt pikkulinnut. Naakoilla on perhe kuusenoksalla. Jänikset juoksevat päivisin ympyrää. Ja lapset. Tiedän paikan armahan. Kesällä me kiivetään aidan yli ja vallataan kampus ja nukutaan ikivanhan lehmuksen juurella teltassa, paistetaan vaahtokarkkeja opiskelijoilta jääneessä kivikehässä, liimataan nenänkuvat Silmun kaikkiin ikkunoihin ja rupatellaan hyväntahtoisesti vartijalle. Me kuunnellaan kampuksen aikaa, uneksitaan, unelmoidaan, muistellaan. Muistetaan. Sinua, monia, meitä.
VastaaPoistaKirjoitat niin kauniisti, että luen tuota aina uudestaan ja uudestaan. Olet tosi taitava kuvaamaan meidän kaikkien tuntoja. Kiitos, Minna! Juuri eilen juoksin kampuksen rannasta joenvartta pitkin ja näin rusakon, joka oli vasta puoleksi vaihtanut väriään. Se oli ihan ilman muuta yksi niistä kampuksen omista jäniksistä.
PoistaVielä kaksi viikkoa aurinko paistaa pihalle, jolla kaikuu lasten nauru ja hyppynarun läiskähdys asfalttia vasten.
Tuntuu hyvältä, että senkin jälkeen joku muistaa meitä.
Sinä tuntematon Minna, aivan ihana teksti!
VastaaPoistaJotenkin tuo Nälkämaan laulun laulaminen tässä yhteydessä on se pisara, joka on viimeinen pisara. En kestä!
Kuusivuotiaana kuljin siellä kaikuvia käytäviä pitkin musiikinopettajan perässä ja menin soittamaan korvakuulolta Hämä-hämä-häkki tuleville opettajille. En tiedä mikä juttu se oli, mutta olin jokin koekaniini. Olin pieni, tein mitä pyydettiin, piano soitti tutun laulun, kun hapuillen etsin. Siitäkin jäi yksi muisto tuosta pihapiiristä.
Samaa ihailen minäkin, Minnan tekstiä!
PoistaNälkämaan laulun soitan hyvin vanhasta musiikin kirjasta, sellaisesta joka löytyi jostakin kirjastojen kätköistä kun hyllyjä siivottiin. Yritän itkeä etukäteen, jotta pysyn sitten tahdissa.
Ihana muisto. Kiitos sen kertomisesta.