Pulkkista kotimaisten juuresten kanssa

Olen joskus ennenkin paljastanut, että olen koukussa naisten- ja aikakauslehtiin. Se alkoi toimittajana työskennellessäni. Oli pakko tietää, mitä toiset kirjoittavat ja jo opiskeluaikana ostin mieluummin Olivian tai Kodin kuvalehden kuin ruokaa. Enimmäkseen söinkin sitten leipää ja join maitoa.

Olen koukussa yhä, vaikka kuukausi toisensa jälkeen näen, etteivät juttujen aiheet muutu miksikään. Jossain vaiheessa tuntui myös, että kaikissa jutuissa oli sama kaava ja se kaava meni suunnilleen näin: ”Toimittaja Maija Meikäläinen ei ollut koskaan käyttänyt kosteusvoidetta, mutta sitten hänen reidestään löytyi kuiva läntti.” 

Juttu päättyi aina siihen, että kun toimittaja oli kokeillut useita rasvoja, haastatellut ihotautilääkäreitä ja kosmetologeja, oli hän lopulta suostunut muuttamaan käsitystään kosteusvoiteiden merkityksestä, mutta vain hiukan. Seuraavassa lehdessä kosteusvoide on vain muuttunut perinneruokien tekemiseksi, sitten naisten väliseksi juoruiluksi ja lopulta aiheena on joko psykoterapia tai nykyisin mieluiten elämänvalmennus. 

Kuluneella viikolla luin naistenlehtien lempilapsesta, eli Riikka Pulkkisesta lähemmäs kymmenen haastattelua. Kahdessa haastattelussa oli täsmälleen sama kommentti samoin sanavalinnoin. Ehkä näidenkin toimittajien olisi syytä olla koukussa toisten toimittajien juttujen lukemiseen.

Oliviassa (jota nykyään kuitenkin boikotoin, koska siinä kannustetaan syömään espanjalaisia tomaatteja ja aasialaisia goji-marjoja kotimaisten vaihtoehtojen sijaan) oli kuitenkin ehdottomasti paras Pulkkis-juttu. Jossain kirjablogissa kyseistäkin juttua kuitenkin kritisoitiin ja kommentoija ihmetteli, että miksi Pulkkinen saa niin paljon enemmän palstatilaa kuin muut kirjailijat. 

Samalla kun itse kritisoin kosteusvoidekuivaläntti-juttuja, on Pulkkinen minun sokea pisteeni. Luin Rajan kauan sitten enkä muista siitä mitään. Mutta Totta muutti maailmani, räjäytti tajuntani ja mitä muuta kliseistä vielä keksisin. Luen ahmien joka ikisen jutun, jossa kirjailijan nimi vilahtaa. Haastatteluissa Pulkkinen ei vaikuta esittävän mitään; hän vain on ja ottaa elämän sellaisena kuin se on. Siitä minä pidän. 

Lisäksi tietenkin olemme hengailleet yhtä aikaa Humuksessa, silloin kun siellä oli vielä ruskeita ja vihreitä samettisohvia ja teen juonnin lomassa keskustelut kulkivat joka pöydässä Dostojevskistä kriittisen feminismin kautta L.Onervaan. Sitten minä muutin 100 metriä eteenpäin ja aloin puhua enemmän hermeneuttisesta kehästä ja pedagogisesta rakkaudesta. Jossain vaiheessa huomasin utuisesti, että "se tumma runoilijan näköinen vähän meitä vanhempi tyttö” oli häipynyt.

Pulkkinen, oman sukupolveni kirjailija, jakaa saman lama-ajan lapsuuden, kirjoittaa tutuista teemoista ja onhan hän ihan älyttömän kauniskin. Tyttömäisissä mekoissa poseeratessaan kuvistaan välittyy juuri sopivan kiehtovaa glamouria tällaiselle koulunhajuiselle farkuissa kulkevalle kansankynttilälle. Fanaattisia kirjallisuusihmisiä kuulemma ärsyttää nämä polvisukkakuvaukset, mutta minusta ne kyllä kuuluvat asiaan.

Kuun viimeinen päivä menen kirjakauppaan ja ostan Vieraan. Aina sama etukäteispelko; jos kirja onkin pettymys verrattuna edelliseen ja vasta puolessa välissä tajuaa, että olisi pitänyt jättää lukematta. Ainakin Olivian juttu yhdistettynä uunissa paistettuihin suomalaisiin juureksiin oli ellei erittäin hyvä niin jopa täydellinen.