Kamalan viikon kohtaamiset (kannattaa lukea loppuun asti)

Maanantai

Aamu alkaa kahvien siivoamisella opettajainhuoneen lattialla. Tirskumme työkaverin kanssa toisillemme kun tunnustamme, miten mämmikouria olemme keittiöasioissa. En ehdi syödä aamupalaa. Seuraavalla välitunnilla vien yhden rehtorin puhutteluun. En ehdi taaskaan syödä aamupalaa. Kolmannella välitunnilla on valvonta, enkä syö vieläkään, neljännellä on ruokailu, en saata syödä kun se aamupala jäi välistä. Olen kiukkuinen. Talsin sohjossa kohto pyörähuoltamoa, en muista millä kadulla se on, olen vielä kiukkuisempi.

Huoltamossa mustapartainen mies puhuu leveää murretta lämpimällä äänensävyllä. Hän haluaa auttaa, sen huomaa kaikesta. Nostaa pyörän valmiiksi ulos ja sanoo: "Aja nyt silti varovasti." Kiukku häviää.

Iltapäivällä vastaanotan uudet opiskelijat, viisi kappaletta. Vaikka on kiire ja sekavaa, jää hyvä fiilis.

Tiistai

Herään taas aamuyöstä valvomaan. 3 tuntia valvon ja sitten nukahdan. Olen tehnyt jotain puhelimelle yön aikana, kun 7.49 säpsähdän hereille ja tajuan myöhästyväni. Juuri tänä aamuna, kun opiskelijat ovat luokassa ensimmäistä päivää! Aamupala jää taas syömättä, en ehdi suihkuun, pesen vain hampaat, kasvot, kiskon vaatteet päälle, pyörän rengas jumittaa, tulee hiki. Päätän rentoutua opettajainhuoneessa puoli minuuttia ennen kuin menen ylös luokkaan. Tunnista tulee loppujen lopuksi ihanan rauhallinen ja rakentava, ja opiskelijatkin kai tykkäävät.

Kaikessa kiireessä olen unohtanut puhelimen kotiin, ja juuri tänään tutkijakollega on käymässä tässä kaupungissa, minun takiani. Soitan kongressikeskukseen ja pyydän vahtimestari sanomaan tutkijalle, että lukisi työsähköpostit. Tapaamme iltapäivällä kahvilassa, hän on rakas, hän on niin kovin rakas ja näin päivä muuttuu taas loppua kohti paremmaksi.

Keskiviikko

Tänään on aikaa käydä suihkussa, laittaa kauniit vaatteet ja syödä aamupala. Paras aamu tähän mennessä! Työpäivään mahtuu taas monta juoksuaskelta, mutta selviän kaikesta. Tämä on lukupäivä, istun tutulla paikalla kirjastossa ja kuulen iloisen huikkauksen: "Sandi!" Miten voikin jäädä niin hyvä mieli kahdesta sanasta, joita kukaan muu ei ymmärrä? "Älä jätä." "Älä jätä." Naurua ja heipat.

Menen korukauppaan lahjarahojen kanssa (olen täyttänyt vuosia) ja haluan ostaa kauniin Kalevala-korun. Saan todella miellyttävää palvelua kahdelta myyjältä yhtä aikaa ja lähden tyytyväisenä My Saaga -koru kaulassa kohti kampaajaa. Kampaaja muistaa minut, leikkaa tosi hyvät hiukset. Palaan vielä töihin tapaamaan vanhempia, mutta sekin menee hyvin.

Illalla uin vielä vajaan kilometrin ja nukun vaihteeksi kokonaisen yön.

Torstai

Tämä viikko on ollut monella tavalla takkuinen. Puhuimme kerran Maijjan kanssa murkkuikäisten väkivaltaisesta maailmasta. On totta, että väsyttää seurata sitä vimmaa, millä nuoret puolustavat reviiriään. Sovimme yhden murkun kanssa, että otamme käyttöön kiukuttelupäivän. 

Musiikintunnilla laulan neljän opiskelijan kuullen, ilman rosen-terapiaa ja laulutunteja se ei olisi mahdollista. Kun oppilaat ovat lähteneet, huokaan opiskelijoille, miten väsyttävää on kasvattaa murkkuja. Yksi heistä sanoo: "Silti näytti siltä, että teit sen niin taitavasti." Tulee hyvä mieli.

Kiiruhdan ihotautilääkärille. Hänellä on risuparta ja iän vanhat silmälasit. Kesken kaiken hän joutuu vastaamaan Valviran puheluun. Pyörittelee  minulle silmiään samalla kun kuuntelee virkailijan jäkätystä. Puhelun loputtua hän läiskii tietokonetta kuin likaista rättiä ja sanoo "Tämä homma on mennyt niin sekaisin." Sanon uupuneesti: "Koko yhteiskunta on ihan sekaisin," ja siitä risuparta innostuu lisää. Haukumme yhdessä byrokratian portaat, jotka estävät ihmisten auttamisen. Haluamme takaisin paperisten potilaskorttien aikaan, siihen aikaan kun kouluissa opetettiin ja kasvatettiin. "Silloin kaikki toimi hyvin," mies toistelee. Nyt ei toimi. Saan 60% alennusta, kun olen kuunnellut miehen valitusta. "Koita pärjätä niiden epänormaalien koulujen kanssa," mies huikkaa lähteissäni. Ohjaan vielä yhtä opiskelijaa ennen kuin lähden jumppaan. Pukuhuoneessa joogasta tuttu nainen sanoo muutaman kivan sanan. On tämä kumma kaupunki, kun kaikki puhuvat toisilleen. 

Pakkasillassa pyöräilen kotiin, jossa odottaa kortti. Sen on lähettänyt maailman suloisin suklaasilmä. "Koulussa on ollut vaikeaa, mutta nyt menee vähän paremmin. Odotan, että tulisi lunta ja pääsisi laskettelemaan." Hän on halunnut lähettää kortin minulle! Hän, joka ei keväällä suostunut puhumaan erostamme. Minun pikkuinen poika, saisinpa vielä joskus rutistaa sinut syliini. Hymyilen koko illan.

Perjantai

Valvon taas keskellä yötä. Aamulla kirjoitan pitkän viestin, en jaksa välittää mitä minusta ajatellaan. Olen minä, se joka olen, minusta saa tykätä tai olla tykkäämättä. Minä kuitenkin tykkään, monista ihmisistä ja paljon, koska saan tykätä jos tykkään. Tykkään tykkään tykkään. Eniten tykkään olla ystävä, niin että jos sen näkee huonona asiana niin ongelma ei oikeastaan ole minun ongelma.

Tuntien jälkeen on kolme ohjausta ja yksi vanhempainvartti. Otan välissä päiväunet opettajainhuoneen sohvalla. 

Kotona otan toiset päiväunet petaamattomassa sängyssä. Siivoan, pukeudun ratsastustuntia varten lämpimästi ja lähden käynnistämään autoa. Se käynnistyy, mutta ei liikahda. Soitan isälle. "Kytkinnesteet ovat jäässä." Soitan työkaverille. "Heittäisitkö minut tallille?" "Heittäisin toki jos en olisi matkalla mummulaan."

Olen valmis itkemään. Olen valmis pakkaamaan tavarani ja muuttamaan jonnekin, missä kaikki tuntevat minut ja rientävät heti auttamaan. Mutta eipä tarvitsekaan, nimittäin naapurin pihalta kuuluu ääni: "Tarvitsetko apua?" Keski-ikäinen pariskunta saapuu toppapuvuissaan auttamaan. Auto liikahtaa lopulta (jarru se olikin joka oli jäätynyt) mutta tallille en enää ehdi. Kiittelen, kiittelen, kiittelen. Itku kurkussa sanon, että "Minulla kun ei ole täällä oikein sellaisia ihmisiä, keneltä pyytää apua." Nainen osoittaa heidän taloaan ja sanoo: "Tuolta osoitteesta voit tulla kysymään." Ja mies lisää: "Näin talvisin olen päivät kotona, joten milloin tahansa voit tulla pyytämään apua."

Tämä yhteiskunta on ehkä sekaisin, tietokoneet eivät toimi ja yksityisen terveysaseman rahat valuvat Englantiin samalla kun suomalainen terveydenhuolto taistelee kakkostyypin diabetesta vastaan ja alkoholi on yleisin 60-vuotiaiden miesten kuolinsyy. 

Mutta naapuriapua meillä on yhä. Tämä viikko on vienyt voimani monta kertaa äärirajoille, mutta yhtä monta kertaa joku toinen ihminen on palauttanut ne. Vaikka siihen yhteen viestiini ei ole vastattu vieläkään (eikä tarvi vastatakaan), saan taas vahvistuksen sille, että minä jatkan näin. Jatkan tällaisena elämistä. Olen yhtä aikaa vahva ja herkkä. Päättäväinen ja rakastava. Se, joksi minut on luotu.