Ps.

Hukun (rakastamiini) töihin ja valvon öisin.

Pikku tauko siihen asti, että helpottaa.

Lehtorikengät

Sinä ikimuistoisen ihanana päivänä, kun tavattiin Anniinan, Mallan ja Maijjan kans, ostin kengät. Suomalaista tuotantoa n.60-luvulta, puupohja, nahkapäällys. 

Korko oli toisesta irti jo valmiiksi ja toisestakin se lähti jo samana iltana. Ostin silti, kun olivat niin hyvät jalassa ja halvalla sain.

Liimailukaverin avustamana sain korot takaisin paikoilleen ja jätin kengät viikoksi puristumaan.

(Lauseessa oli muuten myös omistusmuoto, mutta se on piilossa tuolla käsipyyhepaperin välissä.)

Eilen kopsuttelin kengillä ihan mielissäni; istuvat jalkaan niin hyvin!

Mutta seuraava murhe onkin pohjan muoviosan irtoaminen. 

Minkä keinon siihen keksisin?

Ps. Anniina osti silloin kirjan Eat, Pray, Love. Oletko jo lukenut sen?

Minä en ole ollut aina mukava

Olen ollut ylpeä, kova ja mennyt nenä pystyssä ihmisten ohi. 

Nuorena ihminen kun joutuu joskus kaikin voimin kannattelemaan minuuden ohuita seiniä. 

Halusin olla joku muu, se, jota ei ikinä kukaan enää voisi satuttaa. 

Mutta se tekikin minut onnettomaksi.

Se, mitä viime vuosina olen oppinut ja miten olen halunnut elää, 

on olla auki, avoin, antaa tunteiden tulla ja mennä. 

Saatan itkeä joskus toisten nähden, joitakin se pelottaa, 

mutta  minulle se on väylä pysyä järjissäni. 

Kyllä sitten taas jaksaa, kun saa päästää pahat asiat liukenemaan kyynelnesteen mukana pois.

Eihän elämää ja ihmisenä olemista ikinä opi täysin. 

Vähän väliä huomaa kompuroivansa samojen asioiden parissa.

Se, mitä voi vähän oppia, on armollisuus.

Unohtaa se, itkeä taas, muistaa taas, unohtaa taas, ja löytää taas.

 

Mutta jos alan joskus uudelleen kyynistyä, niin huomautattehan minulle siitä?

Haavoja sielussa

Kun äiti syntyi, oli sota. Pappa oli sodassa ja mummu pienten lasten kanssa yksin kotona. Terveyssisaret ja ruustinnat ym. sen kaltaiset hyvää tarkoittavat ihmiset alkoivat puhua, että osa lapsista pitäisi lähettää Ruotsiin. Mummu ei olisi halunnut antaa yhtään lastaan pois, tietenkään. Mutta sitkeän uuvutustaistelun jälkeen kaksi lasta lähti Ruotsiin ja kolmas laitettiin sukulaisperheeseen kasvattilapseksi, niin kuin tuolloin sanottiin.

Sen jälkeen perhe ei ollut enää koskaan kokonainen. Kun sota loppui, vain yksi lapsista palasi pysyvästi.

Muistan, että kun aiheesta puhuttiin mummun eläessä, minullakin tuli aina pala kurkkuun.
Muistan lapsen ihmettelevät, kysymättä jääneet kysymykset. Miksi ihmeessä lapsia annettiin pois? Miksi kaikki lapset eivät halunneet tulla takaisin?
Miten voi olla sisko ja sisko, jos ei ole koskaan edes kunnolla asunut samassa talossa? Millaista siskous silloin on?

Kun sisarukset erotetaan, siskous ei ole sellaista, että nukutaan samassa sängyssä, syödään kilpaa kaurapuuroa, revitään toisia hiuksista kun tapellaan samoista leluista ja mennään käsi kädessä kellariin kun pelottaa, ja kun kasvetaan aikuisiksi, puhutaan ihan kaikki.

Sen sijaan siskous on sitä, että ei ole yhteistä kieltä, nähdään vain kerran vuodessa, käydään kirjeenvaihtoa tulkin kautta, tavatessa istutaan vierekkäin ja huomataan aina yhteiset piirteet, otetaan kuvia, hyvästellessä itkettää ihan hirveästi, juostaan vaikka auton perässä puoli kilometriä itkien.

Siskous on silloin ihan hirvittävän kipeää, varmaankin.

Muistan yhden lauantai-illan kotoa, kun kuuntelimme kasetilta Koivu ja Tähti -sadun.
Me nuorimmat istuimme sohvalla, äiti ja isäkin jäivät istumaan ja kuuntelemaan.
Muistan kyyneleet äidin silmissä, jonkin käsittämättömän tiheän ja ison tunteen, jolle ei ollut nimeä.

Olen lukenut historiaa, olen ollut kiinnostunut, olen ajatellut. Mutta en silti tiedä yhtään, millä tavalla sydän särkyy kun kokonainen elämä erottaa omasta lapsesta tai omasta siskosta. Kun täti Ruotsissa kuoli, vein äidille kukkia enkä osannut kirjoittaa korttiin mitään muuta kuin "Äidille."

Joku sanoi kerran, että kannamme yhä sodan haavoja sielussamme.
Niin totta se on, että jo lapsena tunnistin sen pala kurkussa olon, ja nyt aikuisena tuntuu kuin pitäisi itsekin tehdä surutyö mummun ja äitin puolesta.

Huomenna äiti ja isä lähtevät hautajaisiin. Nämä ovat jo kolmannet sukulaisen hautajaiset tänä syksynä.

Viikon päästä on pyhäinpäivä ja sytytetään kynttilöitä taas entistä enemmän.

Rakkaus avaa siltoja

Rakkaus tunteena on aina tarpeellinen.

Mutta tunne ja teko ovat kaksi erillistä tapahtumaa.

Tunnetta ei voi valita, sen kestoon ja syvyyteen sen sijaan voi vaikuttaa.

(Luen Carol Gilligania ja tykkään)

Jäätyvä maa ja vesi

"Näen sun polkus pään, näen rannalla riitettä jään."

Ikävä. Kipeä ikävä.

3/4

Kolmijakoinen tahtilaji ei ole ihan helppo juttu opettaa, 

mutta kun aloitetaan kehollisesti, se jää lihasmuistiin ensimmäiseksi.

Putkipenaalit soittavat kaikkea kolmea, tamburiini ykköstä ja marakassit kakkosta ja kolmosta.

Ensin otetaan ykköselle askel ja kävellään soitinten kanssa ympäri luokaa.

 Sen jälkeen otetaan kaikille kolmelle askel ja kävellään yhä ympäri luokkaa.

 Lopuksi lisätään laulu ja väliosassa saa tanssia parin kanssa valssinaskelin.

Viikkoon on mahtunut se kuolema, vaikea keskustelutilanne jonka jälkeen tuli itku, 

ärähtäminen opettajainkokouksessa 

ja vuolaat molemminpuoliset anteeksipyynnöt tirskahdusten kera,  

kaksi upeaa ohjausta joen rannalla, ikävä rannalta toiselle, 

lämpöjooga, kilometri uintia, potkunyrkkeily,

liikaa töitä, kivoja töitä, ihania töitä,

hampaan puremista, naurua, pahoja kalapihvejä, 

hyvä illallinen hyvässä seurassa ravintolassa, 

ainakin 80 halausta, upeat kuvistyöt, 

meditaatiomusiikkia ja seinän läpi lähetetyt hyvät karmat.

Sitten me paukutamme sitä valssirytmiä. 

Meillä on liikettä, ääntä, soittoa ja läheisyyttä. 

Posket punertavat, hiukset hapsottavat, hengästyttää

 ja kun tunti loppuu, sanomme:

-  Olipa kiva päivä!