Olen ollut ylpeä, kova ja mennyt nenä pystyssä ihmisten ohi.
Nuorena ihminen kun joutuu joskus kaikin voimin kannattelemaan minuuden ohuita seiniä.
Halusin olla joku muu, se, jota ei ikinä kukaan enää voisi satuttaa.
Mutta se tekikin minut onnettomaksi.
Se, mitä viime vuosina olen oppinut ja miten olen halunnut elää,
on olla auki, avoin, antaa tunteiden tulla ja mennä.
Saatan itkeä joskus toisten nähden, joitakin se pelottaa,
mutta minulle se on väylä pysyä järjissäni.
Kyllä sitten taas jaksaa, kun saa päästää pahat asiat liukenemaan kyynelnesteen mukana pois.
Eihän elämää ja ihmisenä olemista ikinä opi täysin.
Vähän väliä huomaa kompuroivansa samojen asioiden parissa.
Se, mitä voi vähän oppia, on armollisuus.
Unohtaa se, itkeä taas, muistaa taas, unohtaa taas, ja löytää taas.
Mutta jos alan joskus uudelleen kyynistyä, niin huomautattehan minulle siitä?
Joskus on luettava omat ajatukset toisen kirjoittamana, että huomaa. Nyt, tämän luettuani huomaan, että olen sillä kyynistymisen polulla. Vaikka vakaa aikomukseni on kulkea avointa, pellonreunaa. Kiitos Sinulle sanoista. Jään sulattelemaan vähän.
VastaaPoistaVoi Heidi, sulattele rauhassa, onneksi elämä antaa meidän edetä hitaastikin. Avoimesta pellonreunasta tuli ihana mielikuva. Iltakaste, käen kukkuminen, tuoksuva maa. Se on vastakohta tälle hetkelle mitä nyt elämme, mutta silti.
VastaaPoistaMinunkin ajatuksiani nämä tässä, miten osuvatkaan. Minäkin halusin olla se, jota kukaan ei voisi enää satuttaa. Ja olin onneton, ei se ollutkaan elämä, jonka halusin, se ei oikeastaan ollut elämä ollenkaan, se sellainen jossa ei ollut ihmisiä.
VastaaPoistaOlen opetellut olemaan toisin, opettelen koko ajan lisää, vahvistun, alan viihtyä itseni kanssa, itsessäni, muiden kanssa. Ja miten hämmentyneen ilahtunut olenkaan siitä, kuinka paljon kanssaihmiset kestävät ja janoavat avoimuutta!
Aina naista sun teksteista heraa ajatuksia. Muistuu mieleen omia elamanohjeita - hyva, etta muistutat niista. Minakin huomasin, etta sitten vasta minusta tuli vahva, kun uskalsin antaa ihmisten haavoittaa mua ja kysya apua. Ja kun kaikissa vastoinkaymisissa ja kiupuiluissa on kaks vaihtoehtoa - kasvaa tai kyynistya (joista kasvamisen kanssa on luonnollisesti mukavampi elaa). Ja silti loytaa valilla itsestaan sen arsyttavan ylpean piirteen, joka tekee kovaksi ja pelottaa lammon pois ymparilta. Onneksi valilla saa kompuroida niin kovasti, etta tulee taas noyraksi ja avoimeksi.
VastaaPoistaIlona, saman ilmiön olen huomannut, että tämä sosiaalisessa mediassa lähes kaiken jakava kansa janoaa kuitenkin sellaista todellista avoimuutta. Joskus tulee silti hyväksikäytetty olo, jopa riistetty olo. Mutta aina sitä päätyy samaan lopputulokseen; ei voi olla muuta kuin se, joka on. Ei voi lopettaa hymyilemistä ja kaikille puhumista, jos se on geenikarttaan piirretty. Tai jos lopettaa, tulee taas onnettomaksi. Kiitos ihanasta kommentista!
VastaaPoistaKaro, niin hienosti tiivistit tuon kivun ja kasvamisen yhteyden. Urheilijat sanovat sen niin, että kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella. Sinä ihana ihminen, olen onnellinen kun olen saanut tutustua sinuun!