Kun äiti syntyi, oli sota. Pappa oli sodassa ja mummu pienten lasten kanssa yksin kotona. Terveyssisaret ja ruustinnat ym. sen kaltaiset hyvää tarkoittavat ihmiset alkoivat puhua, että osa lapsista pitäisi lähettää Ruotsiin. Mummu ei olisi halunnut antaa yhtään lastaan pois, tietenkään. Mutta sitkeän uuvutustaistelun jälkeen kaksi lasta lähti Ruotsiin ja kolmas laitettiin sukulaisperheeseen kasvattilapseksi, niin kuin tuolloin sanottiin.
Sen jälkeen perhe ei ollut enää koskaan kokonainen. Kun sota loppui, vain yksi lapsista palasi pysyvästi.
Muistan, että kun aiheesta puhuttiin mummun eläessä, minullakin tuli aina pala kurkkuun.
Muistan lapsen ihmettelevät, kysymättä jääneet kysymykset. Miksi ihmeessä lapsia annettiin pois? Miksi kaikki lapset eivät halunneet tulla takaisin?
Miten voi olla sisko ja sisko, jos ei ole koskaan edes kunnolla asunut samassa talossa? Millaista siskous silloin on?
Kun sisarukset erotetaan, siskous ei ole sellaista, että nukutaan samassa sängyssä, syödään kilpaa kaurapuuroa, revitään toisia hiuksista kun tapellaan samoista leluista ja mennään käsi kädessä kellariin kun pelottaa, ja kun kasvetaan aikuisiksi, puhutaan ihan kaikki.
Sen sijaan siskous on sitä, että ei ole yhteistä kieltä, nähdään vain kerran vuodessa, käydään kirjeenvaihtoa tulkin kautta, tavatessa istutaan vierekkäin ja huomataan aina yhteiset piirteet, otetaan kuvia, hyvästellessä itkettää ihan hirveästi, juostaan vaikka auton perässä puoli kilometriä itkien.
Siskous on silloin ihan hirvittävän kipeää, varmaankin.
Muistan yhden lauantai-illan kotoa, kun kuuntelimme kasetilta Koivu ja Tähti -sadun.
Me nuorimmat istuimme sohvalla, äiti ja isäkin jäivät istumaan ja kuuntelemaan.
Muistan kyyneleet äidin silmissä, jonkin käsittämättömän tiheän ja ison tunteen, jolle ei ollut nimeä.
Olen lukenut historiaa, olen ollut kiinnostunut, olen ajatellut. Mutta en silti tiedä yhtään, millä tavalla sydän särkyy kun kokonainen elämä erottaa omasta lapsesta tai omasta siskosta. Kun täti Ruotsissa kuoli, vein äidille kukkia enkä osannut kirjoittaa korttiin mitään muuta kuin "Äidille."
Joku sanoi kerran, että kannamme yhä sodan haavoja sielussamme.
Niin totta se on, että jo lapsena tunnistin sen pala kurkussa olon, ja nyt aikuisena tuntuu kuin pitäisi itsekin tehdä surutyö mummun ja äitin puolesta.
Huomenna äiti ja isä lähtevät hautajaisiin. Nämä ovat jo kolmannet sukulaisen hautajaiset tänä syksynä.
Viikon päästä on pyhäinpäivä ja sytytetään kynttilöitä taas entistä enemmän.
tämä on niin kaunis teksti, etten itse pystynyt olla itkemättä kun luin tämän. olet todella lahjakas kirjoittaja. on ollut niin monta kertaa, jolloin minullakaan ei ollut sanoja läheisille, en tiennyt mitä sanoa ja millä tavoin sanoisin sen. joskus voi vain toivoa, että äiti, isä, veli, ystävä, osaa ymmärtää sen, mikä on sydämessä. toivon voimia sinulle ja perheellesi.
VastaaPoistaRuotsiin lähetettyjä sotalapsia ja sisarusten välistä kirjeenvaihtoa löytyy minunkin sukulaisista. Hurjia kohtaloita ihmisillä! Muuan sukuhenkilö sai kuulla vasta 5kymppisenä että hällä on siskoja Ruotsissa, mutta ei tiennyt nimiä tai mitään. Ihminen haeskeli muutaman vuoden ja löysi. En tiedä sitten millainen jälleennäkeminen oli ollut, koska ei ollut vielä syntynyt kun siskot oli laitetttu toiseen maahan.
VastaaPoistaVoi Jenna, tulee nöyrä olo kun sanot että tekstini sai sinut itkemään. Olen miettinyt usein, että kun sanoja ei ole niin onneksi on kosketus. Voidaanhan me sanoa se ääneen, että en tiedä mitä sanoa mutta saanko osoittaa sen kosketuksella.
VastaaPoistaKiitos, Jenna!
Arto, jännä tarina sinullakin! Että ihmiset ihan oikeasti ovat eläneet tuommoisten vaiheiden läpi. Meidän suvussa yhteys on onneksi koko ajan pysynyt.