Käsittämätön kaukorakkaus

En tiedä milloin se alkoi, mutta lukiossa luin Tsehovin novellin Rakastan teitä, Nadenka. Yläasteella olin lukenut kaikki tsaariperheen tarinat mitä kunnankirjastosta löytyi. 8-vuotiaana (salaa) olin lukenut kammottavat kertomukset rajantakaisista nälänhädän vuosista, joka sai ihmiset syömään...niin, toisiaan. (Ehkä sitä ei tapahtunut paljon, mutta kuitenkin.)

En voi sanoa että olisi kyse rakkaudesta venäläiseen kirjallisuuteen. Tolstoi ja Dostojevski eivät asu kirjahyllyssäni, ainakaan vielä. Enemmänkin se on rakkautta, jopa käsittämätöntä kaukorakkautta, slaavilaista kulttuuria kohtaan. Se rakkaus on saanut minut lukemaan Andrei Makinen Ranskalaista testamenttia niin että sivut käpristyvät jo. (Andrei Makinen eräässä toisessa romaanissa viitataan muuten jatkuvasti Tsehovin Nadenkaan.)

Haluaisin, että Hanne Vibeke-Holstin romaanien päähenkilö, itä-Euroopan toimittaja Therese Skårup, olisi todellinen henkilö ja voisin tehdä hänestä lehtijutun. Haluaisin jutella hänen kanssaan Neuvostoliiton romahduksesta ja sarjasta Hyvästi toverit samovaariteetä juoden.
Voi Therese, etkö kertoisikin minulle että mitä siellä oikein tapahtui sinä kesänä kun NL vielä eli ja hengitti?

Entä te, oletteko lukeneet kirjaa Hulluja nuo venäläiset? Sen saa myös pokkarina ja sen on kirjoittanut entinen Moskovan kirjeenvaihtaja Anna-Lena Lauren. Kirja on lainassa ystävältäni, mutta en raski palauttaa sitä vielä(kään).

Joko mainitsin juutalaistarinat, keskitysleiritarinat, Siperiatarinat ja balettitanssijoiden tai kuolleiden toimittajien tarinat? Kun olin Englannissa vaihto-opiskelijana ja menin harjoitteluun, oli ensimmäinen kysymykseni opettajainhuoneessa, että mitä mieltä olette Anna Politskovskajan murhasta. (Syntyi vaivaantunut hiljaisuus, jonka jälkeen paljastui ettei arvoisa kollegani osannut ihan täysin sijoittaa Politskovskajan kotimaata kartalle.)

Kuuntelen nälkäisenä toisten kokemuksia Pietarista ja rakastin esimerkiksi Anniinan kuvakertomuksia sieltä. Kuuntelen myös Tsaikovskia nykyäänkin lähes viikoittain ja tietenkin Chopinia, vaikken olekaan päässyt ihan selvyyteen, että mikä säveltäjän kotimaan Puolan ja Neuvostoliiton suhde oli, mutta sinne samaan kategoriaan se minun päässäni menee.

Päästäkääpä minut pianon ääreen! Soitan teille ensimmäiseksi Tuulessa soiden, Raskasta laukkua kantaen, Metsässä ei liikahda lehtikään ja Saapuu jo yö. Jos jaksatte kuunnella, soitan vielä Katjusan ja Näkemiin Moskovankin. Ulkomuistista tietenkin.

Puhun mielelläni kommunismista ja sanon, että minussa on sen ja sen verran kommunistia.
Mummun veli loikkasi rajan taakse viime vuosituhannen alkupuolella ja teloitettiin Siperiassa myöhemmin. Kyllä minä historian tunnen ja tunnustan.

Jostain käsittämättömästä syystä minua viehättää se rumuus ja karuus, järkyttävät ihmiskohtalot läpi historian, ruusuhuivit, maatuskat, se yhtä aikaa kaunis ja pelottava kieli ja ne Makinen luontokuvaukset Siperian aroilta.  Mutta käymään en aio mennä.
En ole koskaan halunnutkaan mennä käymään siellä. Kaukorakkaus on parempi pitääkin sellaisena.
Läheltä näkeminen, siinähän vain menettäisi kaiken sen mitä on vuosien aikana kuvitellut.

Katsoin juuri toisen kerran Hyvästi toverit -sarjan päätösjakson ja itkin.
"Kompastuin sanaan rakkaus," laulaa mies ja nuori tyttö istuu ikkunalaudalla kyyneleet silmissään.

"Siunattu se, joka sai rakastaa vailla toivoa, mutta hän olikin vankina vierailla mailla ja joutui elämään pidempään kuin kaikki rakkaansa.

Sinun kielessäsi on niin paljon vilpittömiä sanoja että minun ei pitäisi itkeä vaan laulaa, mutta kompastuin sanaan rakkaus, yhtä armottomaan kuin kuolema."