Keltainen kevät ja jälkiruoka

Kahdeksas kuukausi on lopuillaan. Sen asian tajuaminen herättää monta tunnetta.

Yksi tunne on se, että miten kipeää käy luopua, sanoa näkemiin, jättää taakse.

Toinen tunne on myönteinen jännitys, että "vaude, elämä on taas täynnä mahdollisuuksia!"

 

Istun eräässä ruskeassa nojatuolissa 1,20 h ja käyn yhtä elämäni tärkeintä keskustelua.

Vuosi sitten istuin siinä samassa tuolissa ja poistuessani suu venyi korvasta korvaan.

Silloin minulle luvattiin töitä, nyt saan kuulla jotain muuta yhtä merkittävää.

Tässä tuolissa saan olla kokonainen, ehyt, juuri se joka olen.

 

Puen päälleni, kiskon villamyssyn hiusten suojaksi vaikka vesi tippuu korkeilta räystäiltä.

Aurinko on korkealla ja silti on ilta, naakat lentelevät taivaalla.

 

Soitan pankinjohtajalle, että lähtisikö hän syömään ja hän lähtee.

Tilaamme samanlaiset annokset ja jälkiruuatkin.

On piristävää kuulla hänen elämästään, en tuntenut häntä ennen mutta nyt tunnen.

 

Kirkon tornissa kello kumahtelee ja tiellä on kaistale sulaa.

Vaikka hanget kohoavat yhä korkealle ja uutta lunta on tullut,

tuoksuu tänä iltana ensimmäistä kertaa kevät, sulava maa!

 

Kotona kurkkaan alakerran ikkunasta juuri kun Irma tähyilee ulos.

- Minä jo sinua odotinkin, hän sanoo.

- Ai, sinulla oli sellainen etiäinen, naurahdan ja hän naurahtaa takaisin.

Irma kyllä tietää milloin aion tulla käymään vaikken ilmoittaisi mitään.

 

Juomme teet, vaihdamme kuulumiset. Saan kuulla myös millaista oli olla

Joutsassa terveyssisarena ennen sotia kun lääkäreitä ei ollut.

 

Yläkerrassa juon vielä kaakaota ja mietin, miten hyvän päivän sain taas elää.