Uinu lapseni mun

            Minua kiinnostaa uni. On aina kiinnostanut.  

           Jossain vaiheessa naistenlehdet olivat täynnä uniartikkeleita

           ja ahmin aina ne vaikka osasin jo tosiasiat ulkoa. 

           Tiesittekö, että iltayön uni poistaa väsymystä tehokkaimmin? 

           Olen aina ollut siinä mielessä tylsä (lue: fiksu), että en valvo enkä juhli aamuyöhön 

           vaan menen aina ajoissa nukkumaan, myös lomalla. Talvisin nukkumaanmenoaikani on 21.

Kesällä, parvekkeella nukkuessa alkoi mulla syvien unien jakso, joka on kestänyt näihin päiviin. Nukun niin kuin en olisi ikinä nukkunut. 

Aamulla koko keho on levännyt ja aivot tyhjentyneet.

Aikanaan, kun meinasin väsähtää, oli univaikeuksia ja silloinkin kun nukuin, tunsin etten yön aikana ehtinyt "tyhjentyä" niin paljon että olisin seuraavana päivänä voinut mahduttaa aivoihini uusia juttuja, uusia deadlineja, uusia haastateltavia, nimiä, konteksteja, mitään.

REM-uni, eli se unen vaihe jolloin tahdonalaiset lihaksemme ovat lamaantuneet, säätelee muistia, oppimista ja mielialaa. Joillekin uni on hukkaan heitettyä aikaa. Minulle se on elämää syvimmillään. 

Puoliunessa monet ongelmat ratkeavat itsestään (tutkittu juttu: kun kontrollointi antaa periksi niin luovuus voittaa) ja täydessä unessa mikä tahansa on mahdotonta.

Ps. Toivottavasti vauvojen takia valvovat äitiystäväni eivät loukkaannu tästä. 

Siskoni, 3 pienen lapsen äiti, sanoo minulle kerran kuukaudessa että nauti, kun saat nukkua. 

Koska jokaisen kuuluu nauttia niistä hyvistä asioista joita on elämäänsä saanut.

Tervetuloa, my dear Juana!

Odotan sinua jo nyt! Laitan tähän otteita kodistani niin voit kuvitella loput.

Tykkäätkö noiden kukkien tuoksusta? 

Mulla on niitä koko ajan maljakossa kun niitä kasvaa pihalla. 

Jos et tykkää niin laitan ne pois.

Kylppärissä tuoksuu suklaa. Tämä on Rovaniemeltä siitä yhestä kaupasta 

jossa sunkin kans viime kesänä käytiin.

Viisauksia voi lukea keittiön pöydän ääressä. Siellä on muutamia todellisia aarteita.

Niin ja siellä markkinoilla on kuulemma kaikkia kotieläimiä myös. 

Voit ostaa vaikka kotiinviemisiksi pienen lehmän ja possun.

2 viikkoa täynnä

 Olen asunut ja tehnyt töitä täällä nyt kaksi viikkoa.

Ikävöidä ei ole juuri ehtinyt ja töiden puolesta osaan jo nyt sanoa, että kannatti tulla.

Ensimmäiset opiskelijat tulevat luokkaani 2 viikon päästä ja sitä ennen meitä vielä koulutetaan.

Kun työmatkaan menee vain viisi minuuttia pyörällä, saa viikkoon 5 tuntia lisää aikaa. 

Tuntuu hassulta, että ehdin tehdä 8-9h työpäivän, käydä kaupungilla hoitamassa asioita, 

tehdä pyörälenkin ja olla rauhassa kotona lehteä lukien ja silti olen jo klo 20 valmis iltapuuhiin.

Nukuin viime yönä vähän yli 10 tuntia!

Viimeiset kukat

Ennen kuin ehdin edes ajatella, he istuvat siinä, samoilla paikoilla kuin lapsensa päivisin.
En ole ehtinyt valmistella mitään spektaakkelia, vaikka he ovat kuulemma sitä odottaneet kun ovat kuulleet ryhmäytymisleikeistämme. Puhun asiaa, mutta silti meillä on mukavaa.

Unohdan taas sanoa sen, että minulla on kasvojen tunnistamisen vaikeus eikä saa loukkaantua jos en kaupungilla tervehdikään.

Ovella suurin osa heistäkin halaa.

Vielä on kukkia jäljellä

Kesä on ohi, vaikka eipä se nyt mikään yllätys enää ole. 

Hanskat piti eilen olla pyöräillessä. 

Onneksi kukkia on yhä.

Lähdin nyt ensi kertaa idästä pois. Menin kotikotiin juhlimaan äitiä. Pihalla juoksi kolmisenkymmentä leikkivää lasta. Miehet grillasivat. Minä laulatin ja soitatin. Näyteltiin myös automatka niiltä ajoilta kun me olimme lapsia. Yleisö nauroi vedet silmissä ja nuori polvi toivoi lisää näytelmiä.

Tiedättekö, joskus kun tulee oikein onnellinen olo niin heti perään pelkää että kohta tapahtuu jotain pahaa. Mutta ehkä tämä on vain palkintoa kaikkien niiden vaikeiden vuosien jälkeen.

Aamun tiellä

Ihania ovat nämä aamut. Aurinko paistaa ja kaste viipyy yhä nurmikolla. 

Pyöräilen töihin eikä mene kuin viisi minuuttia.

 Huomenna aloitan uuden harrastuksen. Minusta tulee heppahöperö!

Tämä on lapsen koulu

Tämä kaupunki on ottanut minut hellästi vastaan. Vinttikamarissa nukuttaa hyvin, pihalla tuoksuu sama kukka kuin lapsuudenkodin pihalla. Vastaantulijat katsovat silmiin ja lähikauppakin on löytynyt.

Ja tiedättekö miten tällaisessa koulussa aloitetaan suunnittelupäivä? Toiminnallisella tuokiolla, jonka myötä uudet opettajat soluttautuvat joukkoon niin että olimme heti yhtä ja samaa porukkaa kaikki. Tanssimme luutatanssia, ylistimme elämää ja olimme nöyriä auringon edessä. 

Sen jälkeen rehtorit puhuivat silmät loistaen koulun arvopohjasta, hyvinvoinnista ja terveydestä ulottuvuuksien kautta, ja se näkyy kaikkialla koulun arjessa. Tämä on lapsen koulu, ei rehtorin eikä opettajien eikä sivistysjohtajankaan. Voitte arvata, että olen täällä kuin kotonani. 

Ja nyt olen vastaanottanut heidät, käynyt läpi tulikasteen, halannut ja kätellyt. Pidän heistä valtavan paljon jo nyt.

Aamulla meinasi tulla pakokauhu; miksi lähdin ja jätin helpon ja tutun elämän ja syöksyin kauas kaiken oudon ja ennalta tuntemattoman keskelle? Mutta nyt jo tuntuu taas aivan oikealta kaikki näin.

Miksi Lähi-Itä?

Kun sain sen viestin huhtikuussa ("Sanna, hae sinne töihin nyt heti!"), ajattelin ensin että en todellakaan. Seuraavaksi ajattelin, että miksipä ei. Miksi en lähtisi unelmatyön perässä toiseen kaupunkiin, varsinkin kun on selvää että keikka kestää vain 10 kuukautta? 

Laitoin paperit  vaikka ääni puhelimen päässä sanoi, että "hakijoita on paljon mutta laita nyt vaan." 

Kun olin lähettänyt hakemuksen, kilahti sähköpostiin 3 minuutin päästä kysymys: "Voitko tulla jo huomenna tai ylihuomenna haastatteluun?"

Piirsin opettajuuteni portaat ja etsin todistukset. Sain mukaani mielettömät suositukset, siltä joka pakotti hakemaan. Lähetin muutaman fb-viestin: "Kuka lähtisi mukaan tällaiselle reissulle?" 

Mukaan lähti toimittajakaveri, joka lupasi matkalla kertoa Lähi-Idän tilanteesta ja pitää minut siten hereillä.

Ajoin ylinopeutta kun oli kiire. 

Olin lähtenyt kaaoksen keskeltä ja sisimmässä myllersi moni tekemätön työ ja huoli,  mutta imin itseeni kevättalven luonnon kauneutta. Kun tultiin vaaramaisemiin, oli mieleni jo tyyni ja täynnä hiljaa kuplivaa iloa.

Huoltoasemalla vaihdoin hameen ja saappaat. Puuteroin nenän ja laitoin lempituoksua. 

Söin suklaapatukan ja join kahvin vaikken ikinä juo. Vaihdoimme kuskia ja minä keskityin viimeisiksi kilometreiksi haastattelupaikan arvoihin ja opetussuunnitelmaan.

Kun pääsin perille, olin saappaista hiustenlatvoihin asti täynnä hyvää karmaa, zeniläistä tyyneyttä 

ja voittaja-fiilistä. Koin vain niin selkeästi, että miten tahansa käykin, käy hyvin.

Kun 1,5 tunnin tenttaamisen jälkeen kuulin kysyttävän: "Haluatko tulla," oli helppo vastata "Haluan."

Olin ehtinyt ajatella asiaa monelta kannalta yhden päivän ja illan.

Tuntui vahvasti oikealta. Vain oikealta.

Paluumatkalla sanoin ääneen: "Lähi-Idän kymmenen kuukautta." Vieruskaveri hymähti kysyvästi ja selitin, että se on uuden blogini nimi. Silloinen nykyinen blogi oli vahvasti sidottu mereen. 

Minä olen rannikolta ja olen asunut siellä 30 vuodesta 29 vuotta enkä voisi kuvitellakaan asettuvani mihinkään muualle kuin rannikolle. Mutta jos on ollut unelmana saada kokeilla jotain, mikä on tarjolla ei-rannikolla, niin ehkä sinne voi lähteä 10 kuukaudeksi ja perustaa siksi aikaa uuden blogin.

Huomisesta alkaa ensimmäinen kuukausi. Pysythän mukana ja kommentoi edes joskus!