tiistai 30. lokakuuta 2012

Ps.


Hukun (rakastamiini) töihin ja valvon öisin.
Pikku tauko siihen asti, että helpottaa.

Lehtorikengät


Sinä ikimuistoisen ihanana päivänä, kun tavattiin Anniinan, Mallan ja Maijjan kans, ostin kengät. Suomalaista tuotantoa n.60-luvulta, puupohja, nahkapäällys. 
Korko oli toisesta irti jo valmiiksi ja toisestakin se lähti jo samana iltana. Ostin silti, kun olivat niin hyvät jalassa ja halvalla sain.

Liimailukaverin avustamana sain korot takaisin paikoilleen ja jätin kengät viikoksi puristumaan.
(Lauseessa oli muuten myös omistusmuoto, mutta se on piilossa tuolla käsipyyhepaperin välissä.)

Eilen kopsuttelin kengillä ihan mielissäni; istuvat jalkaan niin hyvin!
Mutta seuraava murhe onkin pohjan muoviosan irtoaminen. 
Minkä keinon siihen keksisin?

Ps. Anniina osti silloin kirjan Eat, Pray, Love. Oletko jo lukenut sen?

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Minä en ole ollut aina mukava


Olen ollut ylpeä, kova ja mennyt nenä pystyssä ihmisten ohi. 
Nuorena ihminen kun joutuu joskus kaikin voimin kannattelemaan minuuden ohuita seiniä. 

Halusin olla joku muu, se, jota ei ikinä kukaan enää voisi satuttaa. 
Mutta se tekikin minut onnettomaksi.


Se, mitä viime vuosina olen oppinut ja miten olen halunnut elää, 
on olla auki, avoin, antaa tunteiden tulla ja mennä. 

Saatan itkeä joskus toisten nähden, joitakin se pelottaa, 
mutta  minulle se on väylä pysyä järjissäni. 
Kyllä sitten taas jaksaa, kun saa päästää pahat asiat liukenemaan kyynelnesteen mukana pois.



Eihän elämää ja ihmisenä olemista ikinä opi täysin. 
Vähän väliä huomaa kompuroivansa samojen asioiden parissa.
Se, mitä voi vähän oppia, on armollisuus.
Unohtaa se, itkeä taas, muistaa taas, unohtaa taas, ja löytää taas.
 
Mutta jos alan joskus uudelleen kyynistyä, niin huomautattehan minulle siitä?

torstai 25. lokakuuta 2012

Haavoja sielussa

Kun äiti syntyi, oli sota. Pappa oli sodassa ja mummu pienten lasten kanssa yksin kotona. Terveyssisaret ja ruustinnat ym. sen kaltaiset hyvää tarkoittavat ihmiset alkoivat puhua, että osa lapsista pitäisi lähettää Ruotsiin. Mummu ei olisi halunnut antaa yhtään lastaan pois, tietenkään. Mutta sitkeän uuvutustaistelun jälkeen kaksi lasta lähti Ruotsiin ja kolmas laitettiin sukulaisperheeseen kasvattilapseksi, niin kuin tuolloin sanottiin.

Sen jälkeen perhe ei ollut enää koskaan kokonainen. Kun sota loppui, vain yksi lapsista palasi pysyvästi.

Muistan, että kun aiheesta puhuttiin mummun eläessä, minullakin tuli aina pala kurkkuun.
Muistan lapsen ihmettelevät, kysymättä jääneet kysymykset. Miksi ihmeessä lapsia annettiin pois? Miksi kaikki lapset eivät halunneet tulla takaisin?
Miten voi olla sisko ja sisko, jos ei ole koskaan edes kunnolla asunut samassa talossa? Millaista siskous silloin on?

Kun sisarukset erotetaan, siskous ei ole sellaista, että nukutaan samassa sängyssä, syödään kilpaa kaurapuuroa, revitään toisia hiuksista kun tapellaan samoista leluista ja mennään käsi kädessä kellariin kun pelottaa, ja kun kasvetaan aikuisiksi, puhutaan ihan kaikki.

Sen sijaan siskous on sitä, että ei ole yhteistä kieltä, nähdään vain kerran vuodessa, käydään kirjeenvaihtoa tulkin kautta, tavatessa istutaan vierekkäin ja huomataan aina yhteiset piirteet, otetaan kuvia, hyvästellessä itkettää ihan hirveästi, juostaan vaikka auton perässä puoli kilometriä itkien.

Siskous on silloin ihan hirvittävän kipeää, varmaankin.

Muistan yhden lauantai-illan kotoa, kun kuuntelimme kasetilta Koivu ja Tähti -sadun.
Me nuorimmat istuimme sohvalla, äiti ja isäkin jäivät istumaan ja kuuntelemaan.
Muistan kyyneleet äidin silmissä, jonkin käsittämättömän tiheän ja ison tunteen, jolle ei ollut nimeä.

Olen lukenut historiaa, olen ollut kiinnostunut, olen ajatellut. Mutta en silti tiedä yhtään, millä tavalla sydän särkyy kun kokonainen elämä erottaa omasta lapsesta tai omasta siskosta. Kun täti Ruotsissa kuoli, vein äidille kukkia enkä osannut kirjoittaa korttiin mitään muuta kuin "Äidille."

Joku sanoi kerran, että kannamme yhä sodan haavoja sielussamme.
Niin totta se on, että jo lapsena tunnistin sen pala kurkussa olon, ja nyt aikuisena tuntuu kuin pitäisi itsekin tehdä surutyö mummun ja äitin puolesta.

Huomenna äiti ja isä lähtevät hautajaisiin. Nämä ovat jo kolmannet sukulaisen hautajaiset tänä syksynä.

Viikon päästä on pyhäinpäivä ja sytytetään kynttilöitä taas entistä enemmän.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Rakkaus avaa siltoja



Rakkaus tunteena on aina tarpeellinen.
Mutta tunne ja teko ovat kaksi erillistä tapahtumaa.

Tunnetta ei voi valita, sen kestoon ja syvyyteen sen sijaan voi vaikuttaa.

(Luen Carol Gilligania ja tykkään)

lauantai 20. lokakuuta 2012

Jäätyvä maa ja vesi


"Näen sun polkus pään, näen rannalla riitettä jään."


Ikävä. Kipeä ikävä.

torstai 18. lokakuuta 2012

3/4


Kolmijakoinen tahtilaji ei ole ihan helppo juttu opettaa, 
mutta kun aloitetaan kehollisesti, se jää lihasmuistiin ensimmäiseksi.

Putkipenaalit soittavat kaikkea kolmea, tamburiini ykköstä ja marakassit kakkosta ja kolmosta.

Ensin otetaan ykköselle askel ja kävellään soitinten kanssa ympäri luokaa.
 Sen jälkeen otetaan kaikille kolmelle askel ja kävellään yhä ympäri luokkaa.

 Lopuksi lisätään laulu ja väliosassa saa tanssia parin kanssa valssinaskelin.


Viikkoon on mahtunut se kuolema, vaikea keskustelutilanne jonka jälkeen tuli itku, 
ärähtäminen opettajainkokouksessa 
ja vuolaat molemminpuoliset anteeksipyynnöt tirskahdusten kera,  
kaksi upeaa ohjausta joen rannalla, ikävä rannalta toiselle, 
lämpöjooga, kilometri uintia, potkunyrkkeily,
liikaa töitä, kivoja töitä, ihania töitä,
hampaan puremista, naurua, pahoja kalapihvejä, 
hyvä illallinen hyvässä seurassa ravintolassa, 
ainakin 80 halausta, upeat kuvistyöt, 
meditaatiomusiikkia ja seinän läpi lähetetyt hyvät karmat.

Sitten me paukutamme sitä valssirytmiä. 
Meillä on liikettä, ääntä, soittoa ja läheisyyttä. 
Posket punertavat, hiukset hapsottavat, hengästyttää
 ja kun tunti loppuu, sanomme:
-  Olipa kiva päivä!


maanantai 15. lokakuuta 2012

Ei silti hätää


Ja on tällaisiakin oloja.

Ajattelen, että en ehkä sittenkään pärjää ilman viikoittaista sparriannosta.
Saattaa olla, että etsin varusteet H:n häkkivarastosta, 
kiskon käsisiteet tiukalle ja työnnän hammassuojat suuhun.

On kylmää ja tuulista, 
loputtoman surullistakin kun kuolema hiipii nurkkapielissä,
mutta ei silti mitään hätää.


tiistai 9. lokakuuta 2012

H u o k o i n e n


Joskus on tällainen olo. Ovi tiukasti haassa.


Nyt ei ole sellainen olo. Enemmänkin auki tai huokoinen. 
Näen kaiken, kuulen kaiken. Hyvät asiat jäävät asumaan 
ja pahat (jos niitä nyt on) menevät vain läpi ja jatkavat kulkuaan.

 Pitkähiuksinen tyttö kysyy, saako piirtää viikset luokkakuvaan 
ja kun poika ottaa tanssiaskelia käytävällä, menen pariksi ja valssaamme muutaman metrin.

Maailmassa on kauniita silmiä, kivoja hymyjä ja hyviä tuoksuja.

maanantai 8. lokakuuta 2012

Slaavirakkautta



Juana-ystäväni, toimittajakollega, muistutti Tumbalalaikasta
Kuuntelepa tuo, jos et ole vielä kuunnellut!

Video on hyvä esimerkki myös siitä miten paljon non-verbaalinen viestintä kertoo. 
Vaikken ymmärrä sanoja, uskon tietäväni mistä kohtauksessa on kyse. 
Ja mitä Sabine ajattelee, kokee, tuntee.

Junakohtaus repii sydämen auki. Mutta soittavat lapset nostattavat hymyn esille taas. 
Tuollainen minäkin haluaisin olla.

Huom. Korjasin linkin ihanan Lotan vinkistä. Nyt on oikein :)

perjantai 5. lokakuuta 2012

"Me voidaan muuttaa tää maailma"


Vein opiskelijan joenrantapolulle ohjaukseen. Käveltiin syksyisessä maastossa ja puhuttiin musiikintunnista, uuden tunnin suunnittelusta, myönteisen tunneilmapiirin merkityksestä oppimiselle, auktoriteetista, omista kipukohdista, siitä mitä pitää tehdä jos huomaa ettei pidä jostakin oppilaasta. 

Palattiin vielä sisälle ja puhuttiin toinen tunti. 
Lopuksi halattiin ja sanottiin, että me voidaan muuttaa tää maailma.

Olen lukenut Vieraan, mutta en vielä osaa kirjoittaa siitä mitään.

Saan tänä iltana hihittäviä murkkuja yövieraaksi. 
Ollaan mustalaisen päiväkirjaa ja nimistä ainakin, mikäli se minusta riippuu. Ja käydään pitsalla.

Nauttikaa viikonlopusta, te kaikki!
Nukkukaa pitkään ja ulkoilkaa!


keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Käsittämätön kaukorakkaus

En tiedä milloin se alkoi, mutta lukiossa luin Tsehovin novellin Rakastan teitä, Nadenka. Yläasteella olin lukenut kaikki tsaariperheen tarinat mitä kunnankirjastosta löytyi. 8-vuotiaana (salaa) olin lukenut kammottavat kertomukset rajantakaisista nälänhädän vuosista, joka sai ihmiset syömään...niin, toisiaan. (Ehkä sitä ei tapahtunut paljon, mutta kuitenkin.)

En voi sanoa että olisi kyse rakkaudesta venäläiseen kirjallisuuteen. Tolstoi ja Dostojevski eivät asu kirjahyllyssäni, ainakaan vielä. Enemmänkin se on rakkautta, jopa käsittämätöntä kaukorakkautta, slaavilaista kulttuuria kohtaan. Se rakkaus on saanut minut lukemaan Andrei Makinen Ranskalaista testamenttia niin että sivut käpristyvät jo. (Andrei Makinen eräässä toisessa romaanissa viitataan muuten jatkuvasti Tsehovin Nadenkaan.)

Haluaisin, että Hanne Vibeke-Holstin romaanien päähenkilö, itä-Euroopan toimittaja Therese Skårup, olisi todellinen henkilö ja voisin tehdä hänestä lehtijutun. Haluaisin jutella hänen kanssaan Neuvostoliiton romahduksesta ja sarjasta Hyvästi toverit samovaariteetä juoden.
Voi Therese, etkö kertoisikin minulle että mitä siellä oikein tapahtui sinä kesänä kun NL vielä eli ja hengitti?

Entä te, oletteko lukeneet kirjaa Hulluja nuo venäläiset? Sen saa myös pokkarina ja sen on kirjoittanut entinen Moskovan kirjeenvaihtaja Anna-Lena Lauren. Kirja on lainassa ystävältäni, mutta en raski palauttaa sitä vielä(kään).

Joko mainitsin juutalaistarinat, keskitysleiritarinat, Siperiatarinat ja balettitanssijoiden tai kuolleiden toimittajien tarinat? Kun olin Englannissa vaihto-opiskelijana ja menin harjoitteluun, oli ensimmäinen kysymykseni opettajainhuoneessa, että mitä mieltä olette Anna Politskovskajan murhasta. (Syntyi vaivaantunut hiljaisuus, jonka jälkeen paljastui ettei arvoisa kollegani osannut ihan täysin sijoittaa Politskovskajan kotimaata kartalle.)

Kuuntelen nälkäisenä toisten kokemuksia Pietarista ja rakastin esimerkiksi Anniinan kuvakertomuksia sieltä. Kuuntelen myös Tsaikovskia nykyäänkin lähes viikoittain ja tietenkin Chopinia, vaikken olekaan päässyt ihan selvyyteen, että mikä säveltäjän kotimaan Puolan ja Neuvostoliiton suhde oli, mutta sinne samaan kategoriaan se minun päässäni menee.

Päästäkääpä minut pianon ääreen! Soitan teille ensimmäiseksi Tuulessa soiden, Raskasta laukkua kantaen, Metsässä ei liikahda lehtikään ja Saapuu jo yö. Jos jaksatte kuunnella, soitan vielä Katjusan ja Näkemiin Moskovankin. Ulkomuistista tietenkin.

Puhun mielelläni kommunismista ja sanon, että minussa on sen ja sen verran kommunistia.
Mummun veli loikkasi rajan taakse viime vuosituhannen alkupuolella ja teloitettiin Siperiassa myöhemmin. Kyllä minä historian tunnen ja tunnustan.

Jostain käsittämättömästä syystä minua viehättää se rumuus ja karuus, järkyttävät ihmiskohtalot läpi historian, ruusuhuivit, maatuskat, se yhtä aikaa kaunis ja pelottava kieli ja ne Makinen luontokuvaukset Siperian aroilta.  Mutta käymään en aio mennä.
En ole koskaan halunnutkaan mennä käymään siellä. Kaukorakkaus on parempi pitääkin sellaisena.
Läheltä näkeminen, siinähän vain menettäisi kaiken sen mitä on vuosien aikana kuvitellut.

Katsoin juuri toisen kerran Hyvästi toverit -sarjan päätösjakson ja itkin.
"Kompastuin sanaan rakkaus," laulaa mies ja nuori tyttö istuu ikkunalaudalla kyyneleet silmissään.


"Siunattu se, joka sai rakastaa vailla toivoa, mutta hän olikin vankina vierailla mailla ja joutui elämään pidempään kuin kaikki rakkaansa.
Sinun kielessäsi on niin paljon vilpittömiä sanoja että minun ei pitäisi itkeä vaan laulaa, mutta kompastuin sanaan rakkaus, yhtä armottomaan kuin kuolema."

maanantai 1. lokakuuta 2012

Kaksi kymmenestä kuukaudesta on jo ohi



7 viikkoa sitten ajoin sumuisen maan halki Lähi-Itään ja vasta nyt menin käymään siellä mistä lähdin. Olin yhtä aikaa asukas ja ihan vieras. 
Kaikki muu oli ennallaan paitsi yhden lempikahvilan vanhanaikainen tapetti.

On hyvä olla, kun näkee monia lempeitä katseita ja saa monta viipyvää halausta.



Joku kysyi, olenko ollut yksinäinen. Ei kai itsensä kanssa voi olla yksinäinen?
Sen kanssa, jota rakastaa niin kuin lähimmäistään.

Asia olisi varmaan toinen, jos tekisi itsestään vieraan.