torstai 27. joulukuuta 2012

Mitä kerran ymmärsin...


Ihmissuhteiden tarkoitus on tuottaa iloa
ja antaa mahdollisuus kasvaa, yhdessä ja erikseen. 
Sinun ei tarvitse viettää aikaa sellaisten henkilöiden kanssa, 
joiden seurassa huonoimmat puolesi nousevat esiin. 

Silloin on ihana olla, kun koko keho saa levätä.
Niin, että et joudu puremaan huulta,
jännittämään kaulan lihaksia,
rintakehääsi ei kiristä mikään
eikä sinun tarvitse ristiä jalkoja tai käsiä
suojellaksesi minuuttasi.

Kun saat levätä jonkun seurassa,
silloin kaikki se mitä olet, tulee hyväksytyksi
ja saat olla vapaa.

Sitä ei voi selittää sanoilla,
mutta sen voi kokea.





maanantai 24. joulukuuta 2012

Tänä yönä enkelin siipi


On hanget, jäälyhdyt ja huuruiset puut, on kynttilät, piparit, tortut ja muut. 
Vietän joulua täällä, opetan pientä tyttöä hiihtämään, 
soitan joululauluja, esitän tonttutanssin
 ja välillä karkaan ylös yksinäisyyteeni lukemaan.

On ihan hyvä. 
Olkoon sinunkin joulusi tästä eteenkin päin oikein hyvä.

perjantai 21. joulukuuta 2012

Valon lapsi on luonamme taas


En ole juuri ehtinyt täällä joulua hehkuttaa. 
Joulun sanoma on kuitenkin elänyt jo monta viikkoa mielessäni, 
kun olen askarrellut oppilaiden kanssa joulukalenteria
 ja harjoituttanut pieniä ja isoja lapsia joulujuhlaa varten.

Olen kuullut pienen enkelin näyttämön reunalla julistavan Jumalan kunniaa ja 
liikuttavan innokkaiden paimenten kiiruhtavan Betlehemin seimelle. 

Olen laulattanut myös työkavereita ja saanut monia joulukortteja.
On ollut narskuva pakkaslumi ja ikkunassa kylmänkukat, sisäpuolella kynttilät.
Niin että kyllä minä joulussa olen mukana paljon enemmän kuin monesti ennen.


Joulukuu on ollut pimeä, niin kuin aina, mutta hetkittäin olemme saaneet nauttia myös valosta. 
Joululauluja olen kuunnellut kotona ja töissä. Pidän eniten vanhoista, kunnollisista joululauluista. 
Niistä, joissa joulua ei sydämeen tehdä itse, vaan se saadaan, lahjana ja ihan kokonaan armosta. 
Niistä lauluista, joissa kaikuu todellinen ilo ja vapaus.

Erään tärkeän ihmisen kehotuksesta kuuntelin hiljaisuuden valosta 
kertovaa itkettävää laulua, ja se kyllä kosketti minua. 
Silti laulu sai kiitollisena muistamaan, miten saan joka päivä kokea 
että siihen itse luodun pimeyden sisään ei tarvitse jäädä. 
Ei kenenkään, sinunkaan.

"Tule köyhänä, rikkautta hän voi sulla lahjoittaa,
ja tiellesi valkeutta, hän yösikin kirkastaa.
Kuin taivaalla tähtien palo hänen katseensa kirkas lie.
Hän on koko maailman valo, hän on elämä, totuus ja tie."

torstai 20. joulukuuta 2012

Villi villatyttö


Minä en palele tänä talvena. Monta vuotta haaveilemani villapaita on nyt mun. 
Villahousut ovat ihan ehdottomat, ne voi laittaa hameen alle ja pillifarkkujen päälle. 
100% suomalaisia villatuotteita saa täältä.


Haluaisin kertoa enemmän niistä 19 ihanasta, joiden kanssa teen töitä, mutta en jotenkin osaa. 
Huomenna ojennan heille valkoiset paperit ja sen jälkeen jäljellä on enää 5 kuukautta. 
Aika voisi kulua hitaamminkin.

Kuuntelen erästä laulua. Kuuntelen, kuuntelen, kuuntelen.
Sitten kuuntelen taas kerran.




maanantai 17. joulukuuta 2012

Symmetria?


Kalenterissani lukee tämän viikon kohdalla "Symmetria?"

"Symmetria on kaunein muoto, kaikki asiat elämässä tähtäävät siihen. 
Ihminen saattaa jarruttaa symmetrian toteutumista ja tukkia elämänsä erilaisilla asioilla;
 huonoilla ihmissuhteilla, kielteisillä tunteilla, pakonomaisella siivoamisella 
tai urheilulla, päihteillä, roskaruualla, sokerilla... "

Nuo viisaat sanat sanoi eräs ystäväni, ja olen miettinyt niitä paljon sen jälkeen.


Kalenterissa lukee myös Ei opiskelijoita, Salibandyturn., 
Joulukahvit, Posti, Suunnittele kevättä, Juoksulenkki, Mirhami, Rosen, 
Kirjasto, H&J, Kirjasto, SUUNN.KEV., Pirjon tunti, Uimaan, 
LOMA ALKAA, Käkkäräinen, Kumpulat?

Ja lukee siellä Tommy Hellstenin mietelmäkin.
"Monet meistä eivät ole tietävinään mitä tietävät. 
Elävät elämäänsä, joka ei ole heidän omaansa."

On aika symmetrista, että samaa sanoo Carol Gilligan, 
jonka kirjaa Birth of Pleasure olen lukenut koko syksyn.


perjantai 14. joulukuuta 2012

Herään aamulla, kun sisko alkaa rapistella ulkovaatteita päälleen. Olen tullut myöhään illalla ja nukahtanut samantien. Ovi loksahtaa kiinni siskon jälkeen, minä menen suihkuun. Suihkun jälkeen rasvaan jalat kookosöljyllä, se on ainut joka ei kirvele kuivaa talvi-ihoa. Mitkä vaatteet laittaisin? Ehkä kuitenkin tämän mustan mekon.

Kaupungilla on viima, en muistanut että rannikolla on tällaista. Stokkan vintti ei ole vielä auki. Urheiluosastolla on ihana huppari, jota katsoin viimeksikin. Kokeilen sitä mustan mekon päälle. Myyjä tulee kehumaan, se on se sama joka myi kerran minulle "villit" housut koska "olet tuollainen vähän villi tyttö." Hupparista jää pinkkiä nöyhtää mustaan mekkoon, myyjä hakee vaateharjan ja putsaa minut kokonaan. Tämän jälkeen ei kyllä kehtaisi olla ostamatta, mutta olin päättänyt ostaa hupparin jo aiemmin. Alakerran kahviosta ostan jouluteetä ja poropiiraan. Vapaita pöytiä ei ole, eläkeläisrouva sanoo että voin istua hänen pöytään. Juttelemme joulusta ja uudella paikkakunnalla asumisesta. Hän toivottaa minulle hyvää joulua, kun poistun.

"Sopiiko, jos käyn lenkkariostoksilla ennen kuin tulen?"
"Sopii, tule 10.30."
"Jep."

Mutta lenkkareita ei löydy. Lähden kohti yliopistoa ja ensimmäistä tapaamista. Voi miten kiva nähdä!
Vaikka ensimmäisenä alan itkeä, kuten aina.
"Olenko minä niin masentava ihminen?"
"Ei, kun sinä olet niin turvallinen ihminen."
Juttelemme kuulumisten lisäksi monista asioista.  Minusta on kiva, kun hän ei vastaa puheluun minun takia. Sekin on kiva, että hän kysyy, mitä haluan. Kun hetken mietinnnän jälkeen kerron, hän sanoo "Hyvä, tämä riittää minulle." Meillä on vapaat, reilut välit ja täydellinen luottamus. Siitä minä pidän! Hän tarjoaa myös ruuan ja sitten vaihdan tien toiselle puolelle.

Pihalla näen ikkunasta kahden lempi-ihmiseni kohtaamisen. Mun rakas Tutkijakollega astuu juuri tekstiililuokkaan ja siellä didaktikko, Katjuskainen, nousee halaamaan häntä. Olemme kaikki opiskelukavereita ja nyt yliopiston palkkalistoilla eri tehtävissä. Haluan mukaan tuohon tunnelmaan äkkiä joten nopeutan askelia. Tekstiililuokassa on kymmeniä opiskelijoita, nuo lempi-ihmiseni ja vierailevia lapsia. Hälinää, tavaraa, tekemistä, saan halaukset ja didaktikko kirjoittaa nimen korttiin. Jatkan matkaa eteenpäin, kuviskäytävän suuntaan. Sielläkin saan halauksen ja näen mielettömät vihreät lapikashuopikkaat. Alamme oitis laulaa Huopikkaat, huopikkaat ja paikalle osunut atk-tukihenkilö puistelee päätään.

En ehdi jäädä tännekään yhtään pidemmäksi aikaa, nimittäin väitös alkaa ihan kohta. Tutkijakollega tulee mukaan, toisten on jäätävä tekemään töitä. Sali on täynnä tuttuja kasvoja; kaikki haluavat tulla tämän naisen väitökseen. Saan istua Tutkijakollegan vieressä, mutta toiselle puolelle tuleekin Maailman Kivoin Työhuonekaveri. Kaivamme muistikirjat ja kynät esille, hihittelemme, juttelemme ja tökimme toisiamme kylkeen kunnes sisään astuu mustapukuinen kolmikko ja me nousemme seisomaan.

Väitöstilaisuus on juhlava, hieno, ja väittelijä ihan huikea. On ilo kuunnella! Käyn vieruskavereiden kanssa kirjallista kommentointia. Tuntuu, kuin puhuisimme pitkän dialogin, vaikka kirjoitamme vain sanan tai kaksi toistemme papereihin silloin tällöin. Työhuonekaveri kirjoittaa "Seitkönt" ja piirtää sienen. Minä hihitän. Hänen jos kenen kanssa huumorintajuni seilaa samoilla laineilla. Eniten me silti kommentoimme Tiedettä. Näiden ihmisten kanssa on niin turvallista ja hyvä olla. Tankkaan hyvää oloa joka solullani. Kun väitös on ohi, mennään onnittelujonoon ja kahville. Tuo uskomaton tohtorinainen saa meiltä enkelikortin ja Hope-korun. Kahvien jälkeen meidän kaikkien on mentävä eri suuntiin. Tulee haikea olo.

Vihreät valot kruunaavat matkan kaupunkiin. Ensimmäisessä kaupassa oikean merkkisiä lenkkareita ei ole. Eikä siellä saa palveluakaan. Toisessa on lenkkareita ja palvelua. Ostan Nimbukset, toivottavasti ne ovat oikea valinta, vaikka nastalenkkaritkin tuntuvat hyviltä jaloissa. Nyt kaikki asiat on hoidettu ja kotimatka alkaa. Se on pitkä, pimeä, korpinen taival, mutta kaikki menee hyvin ja aikanaan olen perillä. En halunnut jäädä sinne, halusin omaan kotiin. Olen kotiutunut tänne, en tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta näin nyt on.

Portaissa on Irman sinne pudottama posti. Yksi lehti ja joulukortti. Päiviltä, keneltä Päiviltä? Sinultako, Päivi? Sisko laittaa viestin "Pääsitkö ehjänä perille?" Sijainen kertoo, että kaikki on mennyt hyvin. Mietin, ovatko arvioinnit ok. Huomenna on käytävä töissä ja tarkistettava pari asiaa. Voisin myös hiihtää, juosta tai laskea laudalla. Mutta nyt menen nukkumaan eikä herätyskelloa tarvitse.

Tämä lause pyöri päässäni aina välillä ja tällaisena siitä sain kiinni.
"Kaipauksen kanssa voi elää, mutta syyllisyyden kanssa ei."




keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Ja toiveet toteutuu





Täsmälleen kaksi vuotta sitten joulukuussa olen kirjoittanut ensimmäisessä blogissani näin:

"Minä olen usein tyytyväinen elämään, en kaipaa mitään kummempaa kun saan vain
tehdä töitä, hikoilla, nukkua, olla yksin ja tavata joskus tärkeitä ihmisiä.

Mutta nyt  h a l u a i s i n  monta asiaa.
 
Haluaisin talon, jossa on narisevat portaat. Haluaisin pihan, jossa voisin tehdä lumitöitä.
Haluaisin piharakennuksen, jossa olisi tilaa omalle prässille.  
Haluaisin myös Lapikkaat, nahkakintaat ja potkunyrkkeilykypärän."

Vuosi sitten joululomalla luin Annan ja Hilman tarinan  kokonaan. 
Viimeisen osan päähenkilö Salla lähtee viimeistelemään väitöskirjaansa etäisen sukulaistädin luo ja 
heidän välilleen muodostuu lämmin ystävyys. 
Muistan toivoneeni silloin, että minullakin olisi joku mummu jonka luo muuttaa asumaan. 
Kun Salla hoiti Fanny-tädin ruusupensaita, niin minä tekisin lumityöt.

Nyt asun talossa, jossa on narisevat portaat ja palasin juuri pihalta lumitöistä.  
Kesken lumenluonnin alakerran ikkuna avautui, ja Irma-mummu huikkasi, että tulehan sitten teelle. 
Minä menin, juotiin teetä ja Irma kertoi taas millaista oli olla töissä lastensairaalassa kun talvisota syttyi.

Piharakennuskin meillä on. Mutta prässi sijaitsee unelmien työpaikassani 
yliopiston harjoittelukoululla, jossa olen ohjaavana opettajana.
Lapikkaita, nahkakintaita ja potkunyrkkeilykypärää minulla sen sijaan ei vieläkään ole. 
Olen onnen tyttö, elän monta unelmaani todeksi joka päivä.

Toivon tänään taas jotain tosi suurta. Vuoden tai kahden päästä se voi olla totta.
Toivo sinäkin.

lauantai 8. joulukuuta 2012

Enkeleitä, onhan heitä


He katsovat sinua lempeästi ja ovat puolellasi tilanteesta toiseen.
Heidän kanssaan maailma loksahtelee paikoilleen. Voit luottaa heihin joka päivä.


Häntä on vaikea saada pysähtymään kuvaan. Tunnistat hänet käytävällä viipyvästä tuoksusta ja kahvihuoneeseen jätetyistä pikkuleivistä, 
mutta häntä itseään et juuri tapaa. Jos joskus näet käytävän mutkassa hentoa lepatusta, tiedät, että siellä hän taas menee.

Salaperäinen enkeli tekee työtään väsymättä ja katoaa juuri, kun luulit ehtiväsi samalle porrastasanteelle kanssaan.
Hän tekee hyvää, mutta ei kai odota siitä kiitoksia kun ei niitä jää kerjäämään.



Hän muistuttaisi enemmän enkeliä, jos sytyttäisi kynttilänsä. 
Tunnistat hänet kyllä enkeliksi ja koet jopa hiukan hellyyttä häntä kohtaan,
mutta ei ole sinun asiasi tehdä muuta kuin korkeintaan etsiä tulitikut.
Miksi jotkut kätkevät enkelitekonsa viileään asiallisuuteen?
Eikö kynttilän valossa näkisi enemmän?




Hän istuu usein työpöytäsi ääressä ja kertoo hyviä juttuja jalkojaan heilutellen. Hän on rento ja kiva.
Hänen kanssaan ei tarvitse koskaan säätää mitään, koska hän ei mutkattomassa maailmassaan edes tiedä, mitä säätäminen on.



Eikö hän olekin nöyrä ja kiltti? 
Tiedäthän, että hän kärsii joskus kohtuuttoman paljon kiltteytensä takia? 
Kunpa kohtelisimme häntä yhtä arvokkaasti kuin hän meitä.


En tiedä, miksi hän on palannut takaisin, koska hänen pitäisi ehdottomasti mennä eteenpäin. 
Hän on selkeä, hänellä on rajansa. Hän tietää mitä haluaa, mutta ei nähtävästi ole menossa sitä kohti. 
Auttaisitko häntä?



Tunnetko hänet? Hän on se, joka pomppii katukäytävillä, heiluttelee lyhtyään, hyräilee ja hymyilee vähintään joka toiselle.
Hän harrastaa hyväksyvää yninää ja uskaltaa katsoa sinua silmiin vaikka näkisi niissä rikkinäisyyttä.
Hän tuo talven tilalle toukokuun ja hänen vuokseen haluaisit... Nimittäin tämän enkelin lähellä on helppo olla. 

Hänellä on sydän paikallaan. Jakkupuvussa et tule koskaan häntä näkemään, mutta laadukkaista ulstereista hän pitää. Niin ja villasukista. 
Sydäntään paikoiltaan et voi riistää, sillä hänellä on voima aloittaa aina uudestaan.
 

torstai 6. joulukuuta 2012

Tyttö ja poika



Ulkona on pimeä ja pakkanen kiristyy. Kahvilassa istuu tummahiuksinen tyttö ja vaaleahiuksinen poika. Istuvat toisiaan vastapäätä ja vaihtavat kuulumisiaan. Nauravat toistensa jutuille aivan hervottomana. Toinen aloittaa lauseen, johon toinen lisää pari sanaa, jatkavat näin ja nauravat taas. 
 Katsovat koko ajan toisiaan silmissään vilpitöntä iloa ja hyväksyntää. Heillä on hyvä olla toistensa kanssa.

- Olen ehkä tavannut yhden miehen, tyttö aloittaa varovasti.
- Kerro lisää, poika sanoo.

Tytön vartalo nojautuu pöydän päälle kuin tukea hakien, pojan silmiin nousee jotain epävarmaa. 
Eivät naura enää niin paljon. Poika yrittää olla kiinnostunut. Tyttö haluaa vakuutella jotain - itselleenkö lie vai pojalle?
Jos menisi ja sanoisi näin:

- Heittäkää jorpakkoon tuo kaveruudeksi naamioitu todellinen kiintymys ja välittäminen. Tuossa on jo tarpeeksi. 
Tiedättekö, rotkoa ei voi ylittää kahdella pienellä loikalla ja ison loikan jälkeen voitte saada kaiken sen, minkä toistenne silmissä nyt näette?

tiistai 4. joulukuuta 2012

Viesti yhdelle rakkaalle tänään


"Mutta tiiätkö, kun lopulta kävelin lumisen pihan poikki takaisin omaan luokkaan, tajusin, että kaikki työ minkä oon tehny itseni eheyttämiseksi, on mennyt talteen. Voi tulla ikävä, hylätty olo, petettykin ja vaikka mikä olo, mutta mikään ei enää muuta sitä tosiasiaa että tykkään itestäni paljon ja haluan pitää itestäni huolta. 

Osaan puhua itelleni kannustavasti ja rakastavasti. 
Minusta on tullut itseni paras ystävä. Se on aika huippua."


Ps. Heti ensimmäinen ajatus tämän julkaistua on, että pitäisikö sittenkin piilottaa. 
Pitäisikö yrittää väittää kaikille, että olen aina ollut yhtä ehyt ja rakastava
Mutta kun siihen minusta ei ole. Elämään kuuluu kipu, eikä sitä tarvitse pelätä.