perjantai 14. joulukuuta 2012

Herään aamulla, kun sisko alkaa rapistella ulkovaatteita päälleen. Olen tullut myöhään illalla ja nukahtanut samantien. Ovi loksahtaa kiinni siskon jälkeen, minä menen suihkuun. Suihkun jälkeen rasvaan jalat kookosöljyllä, se on ainut joka ei kirvele kuivaa talvi-ihoa. Mitkä vaatteet laittaisin? Ehkä kuitenkin tämän mustan mekon.

Kaupungilla on viima, en muistanut että rannikolla on tällaista. Stokkan vintti ei ole vielä auki. Urheiluosastolla on ihana huppari, jota katsoin viimeksikin. Kokeilen sitä mustan mekon päälle. Myyjä tulee kehumaan, se on se sama joka myi kerran minulle "villit" housut koska "olet tuollainen vähän villi tyttö." Hupparista jää pinkkiä nöyhtää mustaan mekkoon, myyjä hakee vaateharjan ja putsaa minut kokonaan. Tämän jälkeen ei kyllä kehtaisi olla ostamatta, mutta olin päättänyt ostaa hupparin jo aiemmin. Alakerran kahviosta ostan jouluteetä ja poropiiraan. Vapaita pöytiä ei ole, eläkeläisrouva sanoo että voin istua hänen pöytään. Juttelemme joulusta ja uudella paikkakunnalla asumisesta. Hän toivottaa minulle hyvää joulua, kun poistun.

"Sopiiko, jos käyn lenkkariostoksilla ennen kuin tulen?"
"Sopii, tule 10.30."
"Jep."

Mutta lenkkareita ei löydy. Lähden kohti yliopistoa ja ensimmäistä tapaamista. Voi miten kiva nähdä!
Vaikka ensimmäisenä alan itkeä, kuten aina.
"Olenko minä niin masentava ihminen?"
"Ei, kun sinä olet niin turvallinen ihminen."
Juttelemme kuulumisten lisäksi monista asioista.  Minusta on kiva, kun hän ei vastaa puheluun minun takia. Sekin on kiva, että hän kysyy, mitä haluan. Kun hetken mietinnnän jälkeen kerron, hän sanoo "Hyvä, tämä riittää minulle." Meillä on vapaat, reilut välit ja täydellinen luottamus. Siitä minä pidän! Hän tarjoaa myös ruuan ja sitten vaihdan tien toiselle puolelle.

Pihalla näen ikkunasta kahden lempi-ihmiseni kohtaamisen. Mun rakas Tutkijakollega astuu juuri tekstiililuokkaan ja siellä didaktikko, Katjuskainen, nousee halaamaan häntä. Olemme kaikki opiskelukavereita ja nyt yliopiston palkkalistoilla eri tehtävissä. Haluan mukaan tuohon tunnelmaan äkkiä joten nopeutan askelia. Tekstiililuokassa on kymmeniä opiskelijoita, nuo lempi-ihmiseni ja vierailevia lapsia. Hälinää, tavaraa, tekemistä, saan halaukset ja didaktikko kirjoittaa nimen korttiin. Jatkan matkaa eteenpäin, kuviskäytävän suuntaan. Sielläkin saan halauksen ja näen mielettömät vihreät lapikashuopikkaat. Alamme oitis laulaa Huopikkaat, huopikkaat ja paikalle osunut atk-tukihenkilö puistelee päätään.

En ehdi jäädä tännekään yhtään pidemmäksi aikaa, nimittäin väitös alkaa ihan kohta. Tutkijakollega tulee mukaan, toisten on jäätävä tekemään töitä. Sali on täynnä tuttuja kasvoja; kaikki haluavat tulla tämän naisen väitökseen. Saan istua Tutkijakollegan vieressä, mutta toiselle puolelle tuleekin Maailman Kivoin Työhuonekaveri. Kaivamme muistikirjat ja kynät esille, hihittelemme, juttelemme ja tökimme toisiamme kylkeen kunnes sisään astuu mustapukuinen kolmikko ja me nousemme seisomaan.

Väitöstilaisuus on juhlava, hieno, ja väittelijä ihan huikea. On ilo kuunnella! Käyn vieruskavereiden kanssa kirjallista kommentointia. Tuntuu, kuin puhuisimme pitkän dialogin, vaikka kirjoitamme vain sanan tai kaksi toistemme papereihin silloin tällöin. Työhuonekaveri kirjoittaa "Seitkönt" ja piirtää sienen. Minä hihitän. Hänen jos kenen kanssa huumorintajuni seilaa samoilla laineilla. Eniten me silti kommentoimme Tiedettä. Näiden ihmisten kanssa on niin turvallista ja hyvä olla. Tankkaan hyvää oloa joka solullani. Kun väitös on ohi, mennään onnittelujonoon ja kahville. Tuo uskomaton tohtorinainen saa meiltä enkelikortin ja Hope-korun. Kahvien jälkeen meidän kaikkien on mentävä eri suuntiin. Tulee haikea olo.

Vihreät valot kruunaavat matkan kaupunkiin. Ensimmäisessä kaupassa oikean merkkisiä lenkkareita ei ole. Eikä siellä saa palveluakaan. Toisessa on lenkkareita ja palvelua. Ostan Nimbukset, toivottavasti ne ovat oikea valinta, vaikka nastalenkkaritkin tuntuvat hyviltä jaloissa. Nyt kaikki asiat on hoidettu ja kotimatka alkaa. Se on pitkä, pimeä, korpinen taival, mutta kaikki menee hyvin ja aikanaan olen perillä. En halunnut jäädä sinne, halusin omaan kotiin. Olen kotiutunut tänne, en tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta näin nyt on.

Portaissa on Irman sinne pudottama posti. Yksi lehti ja joulukortti. Päiviltä, keneltä Päiviltä? Sinultako, Päivi? Sisko laittaa viestin "Pääsitkö ehjänä perille?" Sijainen kertoo, että kaikki on mennyt hyvin. Mietin, ovatko arvioinnit ok. Huomenna on käytävä töissä ja tarkistettava pari asiaa. Voisin myös hiihtää, juosta tai laskea laudalla. Mutta nyt menen nukkumaan eikä herätyskelloa tarvitse.

Tämä lause pyöri päässäni aina välillä ja tällaisena siitä sain kiinni.
"Kaipauksen kanssa voi elää, mutta syyllisyyden kanssa ei."




3 kommenttia:

  1. Blogissasi vierailevana sinusta näkee että sovit niin hyvin sinne paikkaasi ja tehtävääsi ja elämään juuri sinun elämääsi.
    oli pakko kommentoida, etten minäpäivi lähettänyt korttia mutta tässä kyllä toivottelen oikein hyvää, rauhallista joulua ja tulevaakin vuotta

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Päivi, ihanista sanoistasi. Tuli hyvä mieli. Toivon sitä kaikkea samaa sinulle! <3

    Ilona, en osaa sanoa mitään muuta kuin kiitos, ja sitä kyllä tarkoitankin. En tuntenut viime viikolla oloani yhtään superiksi, kun meinasin jäädä työtaakan alle, mutta selvisin ja pystyin myös nauttimaan kaikesta siitä. Oli ihana käydä pikku retki siellä mistä olen kotoisin, ja yhtä ihana palata omaan elämään.

    VastaaPoista