8.2

Kaupungin yllä on paksu sumu.

Minä istun kahvilassa, katson muita asiakkaita ja ajattelen, että tästä pitäisi kirjoittaa tarina.

Välillä aurinko paistaa kolmanteen kerrokseen, laitamme säleverhoja kiinni ja auki vuorotellen.

Pulpetin ääressä istut sinä ja sanot, ettet enää tiedä miksi itket.

Minä silitän sinua vähän ja muistan, miten siinä istui kerran eräs toinen juuri noin sanoen.

"Elät unenomaisessa tilassa," sanoo naistenlehti,

mutta ei tämä kyllä unta ole.

Maailma on välillä julma paikka ja elämä on raakaa.

Muistan kyyryyn painuneen selän, suuret silmät joiden katse haastaa.

Minä pelkään kyynistymistäni; sitä, että jonain päivänä en enää välitä.

Että jonain päivänä valitsen helpoimman reitin ja sanon, että ei kuulu minulle.

"En ole koskaan tuntenut ketään sellaista kuin sinä,"

sanoo nyt hän, mutta minä tiedän, että ilman elämäni aarretta olisin vain pelkkä kuori.

Uniin tulee kuitenkin joku, joka sanoo "Mulla on niin paha olla."

Haluaisin lohduttaa, sanoa "Tule tänne, anna mun vähän silittää sun selkää."

Mutta en tiedä kuuleeko hän.

Ja vuorille minä kohotan katseeni enkä näänny.