Joskus ihmettelen, miksi niin moni kaltaiseni korkeasti koulutettu, turvallisessa perheessä kasvanut
nuori aikuinen nainen käy pitkällisessä (ja kalliissa) psykoterapiassa.
"Ei minulla ole mitään traumaa, mutta tuntuu vain etten kelpaa..."
Tai mitä niitä selityksiä onkaan. Kelpaa?
Toisaalta, jos näkee naistenlehtien, televisio-ohjelmien,
fb-päivitysten ja blogien välittämän kuvan elämästä liian mustavalkoisena,
saattaa masentua jo siitä, että oma elämä ei ole sellaista kuin sen näköjään pitäisi olla.
Täydellinen iho, joka päivä tyylikkäät kengät jalassa, haastava työ, jäsenyys coolilla jumppasalilla
(ja jumpassa tietenkin coolit merkkikuteet), kynnet kondiksessa, riidattomat ihmissuhteet
ja ulkomaanmatka ainakin kerran vuodessa ja joku muodikas ruokavalio tai vähintään personal trainer.
Tässä vaiheessa haluan sanoa, että olen itsekin käynyt sekä psykologilla että psykoterapeutilla
puhumassa ystävän hukkumisesta, toisen ystävän hyväksikäytöstä ja toki käsitellyt samalla muitakin asioita.
Mielenterveyspalvelut ovat loistava juttu ja todella tarpeellisia.
Saattaa silti olla totta sekin, että jonot mielenterveyspalveluihin eivät olisi ihan niin pitkät,
jos käsitys elämästä ja elämän todellisuus olisivat lähempänä toisiaan.
Elämän todellisuutta on se, että aina ei nukuta, kynsien alla on likaa,
jumpassa tulee paniikkikohtaus ja ulkomaanmatkoihin ei ole varaa.
Todellista elämää ovat myös linttaan astutut tennarit,
15 vuotta vanhat kukkakuvioiset kalsarit ja se,
että jopa sisaruussuhde voi olla välillä heikompi kuin toivoisi, tekee mieli riidellä
ja että paino heittelee kuukaudessa monta kiloa
eikä joka päivä tiedä haluaisiko lähteä töihin vai tehdä jotain ihan muuta.
Toppahousuja, vihmovaa tuulta, haarahiuksia ja vahingossa sanottuja ilkeitä sanoja.
Todellista elämää on varsinkin se, kun mennään Maijjan kanssa saunaan, pestään iho palasaippualla ja kuoritaan lumipallolla.
Jäähdytellään pakkasillassa ja sisällä öljytään ihoa puolen tunnin verran kookosrasvalla teinirakkauksista jutellen.
Ilman meikkivoidetta, muotoilusuihketta ja suoristusrautaa.
Mutta mistä kaikille kyky jaksaa ja haluta elää todellista elämää?
Juuri näin! Onpa hyvä teksti!
VastaaPoistaVoi että sun kanssas! Ihan kuule kyynelsilimin luen sun tekstiä. Vaikka joskus on saanut itekin pistää "sohvalle pötkölleen".
VastaaPoistaKait ne on kasvukipujakin, osittain, ja semmosta kulttuurista ilmiötä, että vasta noin kolmikymppisenä voi olla oikeasti aikuinen (sillain vapaalla, onnellisella tavalla, palasaippuatavalla) ja saa lopettaa sen jatkuvan hektisen, hätäisen itsensäetsimisen. En tiiä. Tuntuu pahalta edes sanoa mitään arviota, tämä on niin monisyinen aihe. Mutta tuntuu, että kun on tila sille kipuilulle ja täydelliseen minäminäminään pyrkimiselle, niin se tila myös otetaan haltuun. Yritetään kimaltavimmaksi huipuksi, oman elämän supertähdeksi väärässä merkityksessä, verrataan, kadehditaan ja kaivetaan vallihautoja joiden yli hymyillään opetellusti.
Ihanasti nämä kuvat komppaa tekstiä. Suklaata sulattelussa kattilassa, jossa lukee "älä keitä tällä ruokaa!' :'-)
Olen taitavasti vältellyt gradua koko päivän. Än, yy, tee, NYT aloitan.
Salla, niin huipusti sanottu tuo "oppinut olemaan välittämättä ympäristön paineesta.
VastaaPoistaTeen mikä tuntuu hyvältä.
Olen onnellinen pienistä. Tokikaan aina ei jaksa olla." Niinpä! Aina ei jaksa olla edes onnellinen ja sekin on todellisuutta. Voi sinua pientä, toivottavasti paranet pian! Muistan sinua illalla kun laitan kädet ristiin. "Että Salla saisi huippukivan työn."
A, kiitos!
Maijja, palasaippuatavalla onnellinen, just sitä! On totta että tuo on monisyinen aihe, ja vain pinnasta pystyy yhessä blogitekstissä raapasta.
Meinasin laittaa, että kuvat on edelliseltä vierailulta tai sitä edelliseltä, taisivat olla lokakuun kansiossa. Tuo kattila on huippu! :) Taisit tehä sitä ihanaa suklaajuttua.
Tsemppiä! Ootan jo että saan lukea sun gradun, koska aiheesi on niin mieletön.
Ei siellä kalliissa terapiassa kukaan huvikseen taida ravata, näön vuoksi. Se totta tosiaan on tuhottoman kallista, ja toisaalta Kelan kustantamana sinne tarvitsee oikeasti ns. hyvän syyn, lääkärin diagnoosin ja lähetteen. Ei siellä kauppakassin kahvan katkeamisista jutella, täytyy olla aika paha olo, että näkee sen vaivan. Pitäisin tätä aika hyvänä suuntana - selkeästi kynnys hakea apua on madaltunut. Kynnys on madaltunut ja ehkä entistä useammalla on hätä, mutta tuskin se ihmisten pikkumaisuudesta, kärsimättömyydestä tai kyvyttömyydestä sietää todellisuutta juontuu, että kaikki käy terapiassa. Olisiko niin, että nykymaailmassa on taas vähän erilaiset paineet, on laman lapsia ja erilaista, aika tavallista yksinäisyyttä. Ei vaadita välttämättä dramaattisia traumoja. Ihmismieli on aika särkyväinen, sen saa kasvamaan kieroon lopulta aika vähällä, pitkän ajan kuluessa jatkuvalla vaillejäämisellä tai kohtuullisellakin pahalla.
VastaaPoistaPäädyin tänne Maijjalta, olen kyllä käynyt ennenkin, en yleensä juuri kommentoi blogeissa. Tähän halusin kirjoittaa. Pitää avata suunsa, jotta oppii ymmärtämään.
Hei viuluntarkastaja, minäkin käyn joskus sinun blogissa mutta sama vika, harvoin tulee kommentoitua.
PoistaTuo kaikki on totta mitä kirjoitit ja tarkoitukseni ei todellakaan ollut väheksyä todellisia traumoja ja niitä kokeneita ihmisiä. Ennemminkin ihmettelen juuri näitä olosuhteita: miten voi olla että maailmassamme sallitaan se vähäinenkin vaillejääminen.
Lasten kanssa työskennellessä näkee näitä tulevia terapian suurkuluttajia, joilla pitäisi periaatteessa olla kaikki hyvin, mutta kuitenkin jo pienestä tytöstä näkee ettei niin ole. Miksi? Kulisseihin on hyvin vaikea murtautua jos ihmiset itse eivät sitä halua tehdä.
Näen myös paljon niitä lapsia, jotka saavat aina kaiken materiaalisen mitä keksivät pyytää ja luulen että siitä kasvaa se todellisuuden "sietämättömyys". Kun todellisia vaikeuksia, esimerkiksi työttömyyttä, sairautta tai sydänsurua ei voikaan lakaista pois uudella teknisellä vempaimella niin sitten ollaan elämässä ihan hukassa. Ja sehän ei toki ole lapsen syy, jos niin on ensin kasvatettu.
En tiiä osasinko yhtään sanoa mitä tarkoitun. Ehkä ymmärrät silti jotain.
Niin, ja ilahduin tuosta kun mainitsit "laman lapset." Meitä on kymmeniätuhansia, jotka kannamme lama-ajan lapsuuden vaikutuksia sielussamme ja tuntuu, että hyvin harva sitä silti tiedostaa. Sitäkin pitäisi tutkia ilmiönä, jotta ymmärrrettäisiin paremmin.
PoistaMeillä myös isän onnettomuus ja monet muut vaikeat elämänkohtalot lähipiirissä ovat jättäneet oman jälkensä. Mutta minä olen siitä onnellinen, että elämässä on aina ollut myös vahva turvaverkko, joka on kannatellut. Kovasti paljon toivoisin sitä samaa sinulle ja kaikille muillekin <3
Näköjään pitää lisäillä tänne kaikkea, mitä ei tuohon tekstiin mahtunut :)
VastaaPoistaMuistan, kun kävin aikanaan YTHS:llä syömisongelmien takia, ja hoitaja siellä sanoi että en todellakaan ole ainoa vaan "Opettajaopiskelijat ja lääkäriopiskelijat täällä on enemmistönä."
Tajusin jo silloin, että näin varmasti on, mutta samalla ihmettelin että miksi. Tavallaan syytkin tiedän, mutta ihmettelen edelleen, mistä se kelpaamattomuuden tunne tulee ja miksi rakkautta pantataan niin paljon.
Siksi yritän itse laittaa kaiken kokemani rakkauden kiertoon. Muun muassa tänä iltana silittelin veljentytön jalkoja ja tyttö nukahti siihen. Ei se ollut paljon, mutta ehkä jotain silti.
Viisasta tekstiä. Olet juuri oikea ihminen kirjoittamaan tällaista jämyäkin tekstiä, koska sinulla on paljon vertailupohjaa ja lisää näet joka päivä enemmän.
VastaaPoistaKiitos, Lottanen! <3 "Vertailupohjaa" on tosiaan kertynyt, ja vaikka aika avoin täällä blogissani olenkin niin näköjään ei silti tee mieli kaikkia asioita niiden nimillä kertoa. Mietin tässä, että viimeaikaisista teksteistäni voi saada sellaisen kuvan kuin olisin kasvanut pelkässä pumpulissa ja eläisin siellä edelleen.
VastaaPoistaOnneksi me jo tiedetään että kenenkään kohdalla se ei niin ole. Yritän parhaani, että osaisin olla vahvistaa nykyisten tyttölasten tervettä minäkuvaa ja itseymmärrystä.
Oih tuo on kaunista ja niin totta ja niin monta kertaa omaakin mieltä työllistänyt tuo samanmoinen pohdinta. Ja tuota tarvitaan...joku, joka on vahva kertomaan, että on ihan ok olla heikko ja on ihan ok olla ihan oma itsensä ja on ok, vaikka hiukset oliskin ihan tavalliset, koska ne on kuitenkin ihanat, ja että ne kynnet oikeasti saattaa mennä katki kun tiskaa kovasti ja kaivaa taimia talvenjäljiltä esiin. Ja sitten kaivetaan se palasaippua esiin ja saunassa hinkataan puhtaaksi. Sinunkaltaistasi varmasti tarvitaan tyttölasten ja myös poikalasten tervettä minäkuvaa tukemaan ja vahvistamaan ja auttamaan heitä ymmärtämään. Itselläni on unelmia mitä elämässäni tekisin ja tälläkin hetkelllä pohdin, että kuinka saisin oman apuni kantamaan siten miten toivoisin sen auttavan. Ajatukset ovat kuitenkin samansuuntaiset kuin sinullakin.
VastaaPoistaJa välillä todella tuntuu, että on kasvanut pumpulissa ja yhä toisinaan sitä vaan ei pysty ymmärtämään mitä kaikkea lapset ja nuoret ovat joutuneet kokemaan. Miten sitäkin sitten estäisi. Ja miten sitä poistaisi omat vaaleanpunaiset lasit silmiltään kovettumatta. Paljon ajatuksia, mutta ulosanti vaatisi melkei keskustelua kasvotusten :)
Olet ihana ja tätä elämänläheistä blogia on ihana lukea.
U A, voi miten hienosti jatkoit ajatuksiani. Kiitos siitä!
VastaaPoistaToivon, että unelmasi selkiytyy ja toteutuu myös!
Olisipa metkaa nähdä kasvotusten. Tosi jännää. Varmaan meillä juttua riittäisi!