sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Huhtikuun seitsemäs


Mitä sitten tapahtuu, kun Lähi-Idän 10 kuukautta on ohi? 
Lopetanko blogin kokonaan? Palaanko vanhaan? 
Vai aloitanko kolmannen otsikolla Luotolaisen 10 kuukautta? 
Tai tuleeko minusta Linnan neito?

 Täällä on ollut niin hyvä olla. Mutta kun kampus sulkeutuu ja opiskelijat lähtevät pois, 
oppilaat hajoitetaan lähikouluihin, ei minullakaan ole täällä enää mitään. 

Kesäkuun alussa lippu lasketaan alas ja laulamme "meidän on uudesta luotava maa."
Luulen, että silloin pääsee tältä lehtorilta iso itku.

Kipu kuuluu elämään, muista se, Sanna.
Ei kukaan ole koskaan luvannut, että luopuminen olisi helppoa.
Mutta entä, jos saat sen mistä luovut?



Oksat kurkottelevat luottavaisina ylöspäin. 
Niin minäkin.

9 kommenttia:

  1. Elä lopeta! <3 näitä on aina ihana lukea.
    sulla on tuo taito hyppysissä ja niin kauniita ja viisaita sanoja että itsekkin monesti jää miettimään elämää..

    Hassua miten nopeaa on nuo kuukaudet kuluneet.
    Ja tiedätkö, en tiiä ootko täälä maininnut missä lähi-idässä olet mutta minä ratkaisin arvoituksen ylimmän kuvan perusteella.. ehkä :)

    Ja jos hyvin käy, tuun käymään kahvilla joku kerta. Oisin voinu jo kerran käydä mutta enpä tiennyt että sielä asut. Parikuukautta sitten.

    Kipu kuuluu elämään. Mutta silti jäähyväiset ja heipat on ikäviä. Se olo mikä siitä seuraa ku jää tyhjyyteen/hiljaisuuteen. <3

    Oon varma että oot antanut niille paljon!

    VastaaPoista
  2. Voi, tule jos ehit vielä tänä aikana! Laita mulle mailia? Sun pitäisi pystyä laittamaan, eikö niin? Kun näppää tuolta profiilin jostain.

    Mietin, minne menen sitten kun todistukset on jaettu. Ehkä lähen vain ajamaan jonnekin. Vaikka etelään.

    Kiitos, Salla! <3

    VastaaPoista
  3. Kurkkaa tuliko oikeaan osotteeseen :)

    VastaaPoista
  4. Hei Sanna, minäkin hätkähdin - ilosta - kun tunnistin tuon tuvan ja veden. Elän siinä maisemassa, joka muuttuu tämän kevään jälkeen toiseksi. Kun lähdet, jos lähdet, ja kampus suljetaan, jää tähän ilmanalaan yli sata vuotta jätettyjä ihmeellisiä jälkiä. Jää henki, jäävät puut, jäävät kokemaan muutoksen monet isot ja pienet. Minusta on arvokasta, että kaltaisesi on ollut yksi heistä, joka viipyi, kasvatti, kasvoi, jaksoi, välitti, huomioi, jakoi, oli ihminen. Kampuksella tulee myös apeaa, tyhjää, onttoa ja tuntematonta. Retkeilin kirjoituksiisin Maijjan kautta ja olen löytämästäni hyvilläni. Kiitos, puumerkkeilee Minna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Minna, minulla puolestaan meni kylmät väreet selkää pitkin ja kyyneleet tuli silmiin kun luin kommenttisi. Joka päivä kun asiaa ajattelen, tuntuu ilkeä pisto sydämessä. Miten voi olla niin epäoikeudenmukainen tämä maailma, että satavuotinen perinne katkeaa noin vain? Kuka täällä enää sitten kasvattaa, opettaa, sivistää? Kuka vie tätä viestiä eteenpäin?

      Pihaa jää niin hiljaiseksi, sitten siellä huokailevat vain nuo puut.

      Kiva kun löysit, tulen pian vastavierailulle!

      Poista
  5. Mä en kestä tuota, että laulatte sen laulun ja yksi ajanjakso sen kaupungin historiassa ja opiskelijoiden koulutuksessa on ohi. Olen kulkenut niitä reittejä pienempänä, suurten puiden varjossa kirjastoon ja sitä yhtä mäkeä alas.

    Keväät ovat valon ja ilon aikoja, mutta myös luopumisia, viimeisiä vilkutuksia koulujen porteilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin silmissäni pienen Marian käveleskelemässä syksyn lehtien keskellä kirjakassi kainalossa. Sulla oli varmaan semmonen tyttömäinen pitkä takki?

      Tuntuu edelleen tosi väärältä tämä kaikki. Meillä on ollut hieno viimeinen vuosi, oikea grande finale. Ajattelin, että voisimme jonakin päivänä puhaltaa ikkunasta saippuakuplia oppilaiden kanssa. Kuplat olisivat vertauskuva toivolle ja unelmille. Kuulostaako höhlältä?

      Voi niitä vilkutuksia sitten. Auts kun sattuu jo nyt.

      Poista
  6. Olen ihan pohjattoman suruinen, kun mietin mitä sieltä lähtee. Ja mitä jää. Uskomatonta, että sait olla osa sitä kaikkea.

    Tuo kuvan ympäristö on lempipaikkojeni listalla. Kaikki se ohi virtaava tumma vesi ja kurkottelevat puut.

    Menethän, Sanna, oikeasti katsomaan sen yhden esityksen, johon vaivihkaa viittasin?

    Eliisa

    VastaaPoista
  7. Eilen juuri iltahämärässä, kuulaassa kevätillassa pyöräilin sen ohi virtaavan tumman veden äärellä. Olin mielettömän onnellinen siitä, että olen saanut kokea tämän kaiken. Ja silti onnen kääntöpuolella on juurikin tuo suru. Kun on omistanut paljon, voi menettää paljon. Ja mitä tämä kaupunki näissä nuorissa ihmisissä menettääkään!

    Huomasin sen ilmoituksen, meille tuli kutsukin. Ajattelin puhua kollegoiden kanssa siitä yhdessä. Mieli kyllä tekisi.

    Näkisinpä vielä sinut täällä ollessani. <3

    VastaaPoista