Ihan tyhmä toiseksi viimeisin kirjoitus ilman päätä ja häntää

Kun tällaisen kaaoksen keskeltä lähtee toiseen kaaokseen töihin, 

ei jälki ole välttämättä kovin zeniläinen.

Onneksi oli ihana aamu!

Istuttiin kaksi tuntia piirissä ja puhuttiin haaveista.

Sitten harjoiteltiin huomista salikohtausta

ja niitä hermoja kiristeltiin ihan urakalla.

Mutta kesken hermojen kiristelyn pääsin pihan toiselle puolelle

viltille istumaan ihanan Minnan kanssa! 

Kannatti laittaa viesti ja ehdottaa tapaamista,

vaikkakin ihan viimeisillä voimilla.

Mutta Minnan ja pikkutilliäisen kanssa viltillä vietetty tunti

antoi ihmeesti uusia voimia ja jaksoin siivota loput tavarat,

pakata viimeiset laatikot, kantaa laatikot käytävään tai autoon

ja käydä vielä ostamassa oppilaiden lahjatkin.

Kiitos, Minna! Kohtaamisemme oli ikimuistoinen.

Kotona on enää patja ja sille vielä kohta köllähdän nukkumaan.

 

 

Vastapäiselle seinälle tuli toinen patjalainen.

Kirjoittaa viimeisiä kortteja ja aina välillä hymähdämme:

- Viimeistä kertaa tätäkin.

- Siltäkin minä olen oppinut niin paljon.

- Tulee niin ikävä...

Mekoissa on valinnanvaraa jos omistaa ompelijasiskon.

Taidan laittaa tummanruskean ja sinisen vyön.

Ja sinisen kukan hiuksiin.

Niin ja viimeinen ilta vietettiin tietenkin Sulossa

mahtavalla työporukalla.

Naurua ja hyviä juttuja, joista en nyt kyllä jaksa kertoa enempää

koska väsyttää ihan järkyttävän hirvittävän paljon.

Mulla on silmien alla pussit!!! 

(En ole nukkunut 2 viikkoon kunnolla, enkä syönyt kunnolla, en liikkunut kunnolla.

Ainoa, mitä olen tehnyt, on pakkaaminen kotona ja töissä.

Ei ole ihan pieni homma laittaa kokonainen harjoittelukoulu

muuttolaatikoihin. HUH, sanon minä.)

Irman ja minun pihalla kukkii jo omenat.

Irmalla oli yöpaita päällä, kun kävin sanomassa hyvää yötä.

Huomenna menen hyvästelemään.

Nyt soi Chopin ja minä katson vielä aamuksi kaiken kuntoon.

Sitten hampaiden pesu ja nukkumaan.

Yksi asia kerrallaan, lehtori, näin se on.

Kaksi päivää ja yötä

Haikuja menneestä, kun Maijja kävi täällä.

Muutama viikko sitten, silloin kun lehtiä ei vielä ollut, tuskin silmujakaan.

Maijja opiskeli täällä luokanopettajaksi.

Minä tein saman toisessa kaupungissa. Samalla luin hänen elämästään Heitteillä.

Tavattiin siellä, missä minä asuin, ja sitten monta kertaa missä milloinkin.

Nyt minä asun täällä ja Maijja siellä, missä minun juureni ovat.

Mennään samat paikat eri järjestyksessä.

(Paitsi, että enhän minä oikeastaan enää asu täällä,

koska vein eilen muuttokuorman pois.)

 

Täällä voi nähdä yhdellä silmäyksellä Suomen kauneimmat talot.

 

Mentiin Tepikalle ryystämään kahvia.

Silloin satoi. Nyt paistaa aurinko.

Paistanut jo kolmatta viikkoa.

Maijja veikkasi niin, että kohta on kesä.

Minä veikkasin, että Kihin Hiski juoksee ensimmäisenä maaliin.

Vai oliko se Isla J Brave?

Kirjoitan tätä blogia vielä huomenna ja ylihuomenna.

Sitten teen jotain muuta.

Ja tämä kaikki tapahtui tänään

Aamulla: 

Koulu on hiljainen.

Viimeinen musiikintuntikin on hiljainen. Pakkaamme tavaroita, ei ole puhuttavaa.

Kävelemme kaupungin läpi kirkkoon mahtavana joukkona. Tuomi kukkii, on kuuma

Istun kirkonpenkissä ja kuuntelen.

Tämä viikko on ollut lähes pelkästään kuumuutta, hikeä, pölyä,

muuttolaatikoita, lisää pölyä, väsymystä, huonosti nukuttuja öitä ja painajaisia.

Mutta nyt on juhla. Urut soivat kauniisti ja pappi puhuu alttarilla juuri meille.

Meille, jotka olemme viimeistä kertaa tässä. Lasten esirukoukset nostavat jotain kirkasta silmiin.

"Toivomme, että uusi koulu olisi turvallinen."

Sitten minun lapseni laulavat. En meinaa pysyä pianon takana, niin herkän kaunista se laulu on.

Eniten sattuu katsoa rehtoria.

"Elämän päivien ketju on kallis, niistä ei yhden ees kadota sallis."

Pitikö siihen ketjuun tällainenkin päivä kuulua?

Urut soivat ja lapset kävelevät ulos. Me kokoonnumme alttarille rutistamaan Maijaa.

Tulee itku. Ja nauru, ja itku taas, ja nauru taas.

Kiitos, Maija! Olet ollut meille niin tärkeä tuki ja turva!

Kun itkut on itketty, mennään puistoon. Lukemaan, pelaamaan, juttelemaan.

Ja sieltä pitsalle. Voi mikä riemu syödä pitsaa! Ja juoda limsaa! 

Ihan vain näin, keskellä päivää, heittää luopumisen tuska

menemään omia teitään, olla ja nauraa.

Päivällä:

Torilla on paljon väkeä, mutta me mahdutaan vielä sekaan. Kaksi palloa jokaiselle, lupaan. 

Jäätelöjonossa katselen lapsiani ja olen pelkästään ylpeä.

Palaan musiikkiluokkaan mutta nyt kollegoiden kanssa.

Ei ole enää hiljaista. Meillä on kova tatsi päällä.

Tavara häviää hyllyiltä ja seiniltä laatikoihin tai jätesäkkeihin.

"Minun sydäntä särkee tämä," parahdan ja kollegat hymisevät myötätuntoisina.

Minun pitää lähteä aiemmin. Saan halaukset lähtiäisiksi.

Voi teitä, on niin ikävä jo nyt!

Iltapäivällä:

Muuttoauto on pakattu, kaveri pyöräilee pihaan ja matka alkaa.

Ajan kesäkaupunkiini, vanhaan kaupunkiini, tuntuu tyhmältä.

Vuosi sitten ajattelin, että tänne sitten palaan, nyt on se hetki enkä olisi 

ikinä uskonut miten paljon ehtisin siinä välissä kiintyä.

Sisko tulee auttamaan kantamisessa ja kolmistaan tavarat on äkkiä viety.

Subwaysta saa patonkia, joka kelpaa paremman puutteessa,

ja limsaa pitää näin kuumana päivänä juoda.

Illalla:

Tähän samaan reissuun osui muuttokaverin kämpän katsominen.

Minusta kämppä on kiva ja hyvällä paikalla. Ottaisin.

Matka takaisin vaaroille alkaa. Kesäillassa ei paljon muita kulkijoita ole

ja pudottelen aika reippaasti koska väsyttää ja haluan äkkiä nukkumaan. 

Muuttokaverin kanssa vaihdamme välillä sanan tai kaksi.

On helppoa olla hiljaa.

Maakuntarajan vaihtuessa on pakko laulaa.

"Meidänpä vapautta vaarat on nää, meidän on laulua lahtien pää."

Vapautta, sitä nimenomaan tämä vuosi on ollut.

Yöllä:

Muuttoauto on palautettu, muuttokaveri mennyt kotiin,

hiet ja pölyt pesty pois, hampaatkin on pesty, 

väsyttää vieläkin mutta ei nukuta.

Pihalla koivutkin valvovat, tuometkin kai yhä tuoksuvat

ja pääskyset lentelevät illan viimeiset lentonsa.

"Kiitos, että olet johdattanut meidät tähän päivään asti."

Roskiin, roskiin, roskiin.

Roskiin, Keskarille, Koskelaan.

Keskarille, Koskelaan, roskiin.

Roskiin, roskiin, roskiin.

Kurkkuun koskee, onneksi talossa on lääkäri paikalla.

Haen piikin, mutta minun on kuulemma pakko pistää itse.

Voihan siitepöly.

No, tuleepa opeteltua pistäminen lääkärin valvonnassa.

Kotona näyttää samalta kuin töissä.

Käyn vielä kampaajalla, haen pakettiauton, kaksi ihanaa tulee sitä pakkaamaan.

Että maailmassa on ihmisiä, jotka sanovat heti: totta kai, ilman muuta tulen!

 

Toivottavasti en enää ikinä joudu tekemään tätä.

Työkaverin kanssa katsomme laatikoiden rivejä, vaatteet pölyssä, silmät surusta sameana.

Ette kuulkaa usko hetikään miten pahalta tämä tuntuu.

Muuttolintu

Eilen illalla vasta aloitin ja nyt jo näyttää tältä! 

Enkö olekin ollut reipas?

Työpäivän jälkeen oli viimeiset yhteiset kahvit Siriuksessa

ja sen jälkeen vielä treffit yhden tärkeäksi tulleen kanssa.

Ja kotiinikin sain yhden vieraan haikeutta torjumaan ja auttamaan verhojen riisumisessa.

Miten tässä näin kävi, Sanna? Ethän sinä aikonut täältä mitään seurapiiriä hankkia!

Rehtorilta saatu kukka ja sanat olivat kauniit. Meillä on ollut niin hyvä täällä.

Pääskyt lentelevät tuolla vaaleassa kesäyössä.

Minä laitan viimeistä kertaa nukkumaan tähän sänkyyn.

Huomenna nukun jo patjalla tyhjässä huoneessa.

On viikko viimeinen

Joka kevät pitää ottaa tämä sama kuva.

Joka kevät sama riemu; jo lämpenevistä ilmoista saa iloita

ja sitten vielä tulee tämä vihreys.

Ajatella, miten hyvä, että ihmisellä on huono muisti.

Saa joka vuosi iloita samasta asiasta!

Kävin reissun rannikolla. Sääsket olivat jo löytäneet sinne.

Me löysimme metsään ja luonnon keskelle.

Myöhemmin pääsin vielä rantaankin.

 Lapset uivat, vaikka vielä viikko sitten rannassa oli seilannut jäälauttoja.

Minä kävelin paljain jaloin hiekalla ja nyt repii taas issiasta.

Edessä on viimeinen viikko Lähi-idässä ja maailman kivoimmalla työpaikalla.

Tiedossa on paljon naurua ja itkua vuorotellen.

Huomenna pukeudumme valkoisiin kuin morsiamet ikään.

Olen aloittanut pakkaamisen. Elämä laatikoihin taas.

Ei yhtään hullumpaa, vaikka haikeus kyttää koko ajan selän takana.

Kun viimeinkin kuulin pääskyset

 Opiskelijat kävivät sanomassa hyvästit.

Sain heiltä korun, jossa on tärkeimmät sanat.

Tässä työssä saa joka päivä toivoa hyvää.

Kovassa käytössä voi mennä rikki.

Surettaa, kun tämä koulu lakkaa pian.

Iloja ovat esimerkiksi lapset ja opiskelijat.

Toiveena olisi, että meillä kaikilla olisi ensi vuonna yhtä mahtava työpaikka.

Kanslisti löysi kaapeistaan tämän. Kiinnitin sen opehuoneen seinälle.

Meidän koulussa kanslisti on maailman kultaisin.

Ja jos joskus aamulla tulee tarpeeksi aikaisin kopioimaan,

voi kuulla maailman kultaisimman vaksin soittavan haikeita säveliä nokkahuilulla.

Aina välillä tuntuu, että sota on syttymässä,

kun kaduilla ajelee vihreänsävyisiä autoja.

Joka asiassa ei tarvisi niin olla. Jos ei olisi, aika moni työuupumus poistuisi.

(Kyseistä kesäpäivien kutsua en kuule, koska on muuta menoa.)

 

 

Oli lämmintä ja aurinkoista. Vanhat taululiidut käytettiin hyvään tarkoitukseen.

Välissä palaveriin ja suunnitelmaa päivittämään. Arviointeja ja siivousta vuorotellen.

Ihan lyhyet päikkärit kotona, pakko, ei tätä viikkoa muuten jaksa!

Mekko sileäksi ja menoksi taas.

 Sieltä he sitten saapuvat. Viimeisen kevään viimeiseen kevätjuhlaan.

Jo pieni tytön tylleröinen kirvoitti ensimmäiset kyyneleet.

Onneksi kollegalla vieressä oli antaa paperia, jonka itse olin unohtanut!

Nälkämaanlaulu kajahti satojen ihmisten laulamana.

Eipä siitä sitten sen enempää.

Kuuma. Kaikki ohi onnistuneesti.

Nyökkäilyä ja hymyilyä sinne tänne. Ei voi muistaa kuka on kenenkin vanhempi,

joten kaikille nyökkäillään ja hymyillään tasaisesti.

Kakku oli hyvää. Retrosti pukeutuneet opettajat ryhmäkuvaan ja sitten terassille.

Ihana olla teidän kans vielä tänä iltana. Vielä huomenna ja sitten 6 päivää.

Lehtorilla on kurkku kipeä. Kun ei vain tulisi kevätflunssaa.

Inkivääritee ja valkosipulin kynnet jo valjastettu käyttöön.

Niin ja sitten kuulin ne ensimmäiset pääskyset.

...ja sinun pitää

 

Etsi tuhkasta taimia.

Paikattu polvi ja pitsaa portailla

Kesän kunniaksi kesäisiä juomia!

Me pyöräillään täkäläisen meren rantaan, joka on vain suuri järvi.

Mutta vähän ennen järvenrantaa pyörät kolahtavat yhteen, auts, minä kaadun,

polvi aukeaa ja kyynärpää ja kämmen menevät ruvelle.

 Eikä koko kylässä ole yhtään kauppaa, josta saisi laastaria. Kaupunki on 10 kilometrin päässä.

Mutta ei hätää, kivassa pihapiirissä askaroi mies, joka pysähtyy nähtyään verisen polveni.

Hän hakee talosta idealsidettä, laastaria ja sakset. On niin myötätuntoinen, että melkein itkettää.

Kertoo tarinan Kekkosesta ja iltamista, joissa opetettiin tekemään punamultamaalia.

- Oletteko te opettajaopiskelijoita, rohkenee mies kysymään.

 - No tuo toinen on, minä olen oikeastaan siellä opettajana, vastaan.

- Jaha, minä valmistuin sieltä vuonna 71. Nyt olen jo eläkkeellä.

Mies istahtaa ovensuupenkille.

- Kaksi viikkoa vielä ja sitten me pannaan pillit pussiin, sanon.

Vastaukseksi saan vain katseen ja päänpuistatuksen, joka kertoo enemmän kuin sata sanaa.

Tämä mies on yksi niistä, joka ymmärtää. Ymmärtää kasvatuksen ja sivistyksen arvon.

Kun polvi on paikattu, jätämme pyörät pihaan ja kävelemme rantaan.

Alhaalla on laituri, laiturilla penkki. Penkin alla uiskentelee valtavan iso hauki.

Nauramme monta kertaa; en ole ikinä nähnyt haukea tällä tavalla!

Ihan rannassa uiskentelee myös monta joutsenta eivätkä ne säikähdä meitä.

Palataan kaupunkiin pidempää reittiä, käydään suihkussa ja haetaan pitsat mukaan.

Voimalan portaille paistaa aurinko. Pitsa ja kokis maistuu tosi hyvältä.

On ihan kamalan rankkaa...

...olla mukana prosessissa, joka kulkee kohti kokonaisen kampuksen lopettamista.

En olisi ikinä voinut kuvitella, miten pahalta se tuntuu.
Kaikki puhuvat siitä, bussikuski, kampaaja, kosmetologi, mihin tahansa menet, kaikki kysyvät kohta, että eikö se pian lopu. Joo loppuu, kahden viikon päästä pannaan ovet kiinni ja valot sammutetaan. Ei, ei meillä mikään hautajaisvuosi ole ollut, on ollut mahtava työvuosi ja ihan normaalia arkea me olemme eläneet. Mutta nyt se alkaa tuntua, nyt kun ihan oikeasti kaapit tyhjennetään eikä meidän työllä ole kerta kaikkiaan mitään jatkuvuutta. Selitän samat asiat kaikille.

Ei riitä sanoja ja turhia ne olisivatkin, ei niillä voi tätä tunnetta kuvata.

Lauloin tänään "Meidän on uudesta luotava maa" ja harjoittelin sen säestystä kevätjuhlaa varten.

Leirikoulupäiväkirja päivä nro 3.

- Kun on kaksi yötä nukkunut säpsähdellen joka ääneen, väsyttää ihan tonnilla. Tai vielä enemmänkin.

- Pirkka-kaakao ei oikeastikaan ole hyvää.

- Hiihtoputki on aika veikeä. On toukokuu, me hiihdetään ja potkutellaan kelkalla. Siistiä!

- Bussi voi tulla 40 minuuttia aiemminkin kuin piti. Ei haittaa yhtään kun on ollut niin kivaa ja se saa sitten loppua.

- Ihana tulla opettajainhuoneeseen, kun siellä lauletaan ja otetaan hymysuin minut vastaan. "En jaksa vastata yhteenkään kysymykseen," sanon ja häivyn nauraen yhtä nopeasti kuin tulinkin. Onneksi kollegat tajuavat sen ja saan lähteä päiväunille.

- Päiväunien jälkeen on vuorossa "palkkapäivän kahvit" erään kollegan terassilla, vaikkei palkkapäivä olekaan. Ihana olla teidän kans! Ihana olla, ihana nähdä, ihana jutella, olla, hengittää tätä samaa ilmaa, nähdä sama näky, ihana olla, olla, olla. Kohta tämä on ohi. Ihan kohta. Kaksi viikkoa menee äkkiä ja sitten ei ole enää tätä mikä nyt on. Ei ole koulua, ei työkavereita, ei yhteisöä, ei mitään. Kaikki häviää, loppuu, sanotaan piste ja aamen. En halua ajatella sitä vielä, nyt on ihana olla tässä. On vielä monta mukavaa päivää.

- Nyt on tämä hetki ja tässä hetkessä kaikki on hyvin.

Leirikoulupäiväkirja päivä nro 2.

- Jotkut jaksavat uida kaksi kertaa päivässä.

- Miksi jotkut opettajat eivät pyydä oppilaita ottamaan lippistä ja hattua ruokalassa pois päästä? Haluaisin mennä sanomaan siitä, mutta ei kuulemma saa. Eikö koko kylä kasvatakaan enää?

- On rankkaa olla 20 murkkuikäisestä vastuussa 24h/vrk.

- On vielä rankempaa, jos tapahtuu jotain.

- On ihanaa saada OLLA omien oppilaiden kanssa.

- On vielä ihanampaa käydä sanomassa hyvää yötä, peitellä vähän, saada olla äiti vähän aikaa.


Ps. Järvessä oli kylmää vettä. Talviturkki lähti silti.

Leirikoulupäiväkirja päivä nro 1.

- Istuin laiturilla ukin kanssa ja katsoin, kun lapset meloivat.

- Istuin jalkapallokentän laidalla ja katselin, kun paikalliset urheilijanuorukaiset väsyivät ja nääntyivät treenatessaan.

- Kaikki muu aika olikin armotonta paimentamista, hoputtamista, ohjeistamista.

- Vielä 5 vuotta sitten en olisi uskonut, miten  M U K A V A A  omien oppilaiden kanssa voi olla.

- Illalla väsytti paljon.

Kesä on kohta

Haluan sittenkin ottaa kaiken irti näistä kolmesta viimeisestä viikosta. 

Niin, 10 kuukautta on jo kutistunut viikkoihin.

Minulla on käynyt ihania vieraita. 

Kiitos, Anniina ja Maijja!

Sitten olen lähettänyt tekstiä saatekirjeen kera:

"Tämä on nyt se kynnys, jonka ylitettyäni en enää häpeä mitään."

Mutta vastaus olikin, että siinä oli paljon hyvää eikä mitään hävettävää.

Jee, kesällä kirjoitan lisää!

Kesä on kohta!

Sitä ennen on leirikoulu, kaksi normaalia kouluviikkoa, arvioinnit,

todistukset, lahjat, laulut ja naurut, itkut, haikeus, ravikahvit, keväinen hetki, 

monta juoksulenkkiä, pakkaus ja siivous, muutto, monta hyvästelyä, epävarmuutta, 

kipua, tuhansia kyyneliä ja sinisillä portailla ulos päästettyjä itkuja 

(miksi portailla onkin niin hyvä itkeä?)

ja varmasti paljon lämpöä, aurinkoa, hetkiä ihanaakin ihanampien kollegoiden kanssa

ja vielä musiikkia, runoja, vihertäviä koivuja, paperijätettä, basilikavettä.

Monta halaustakin.

Annakaikenmennähyvinsuojelemeitäkaikiltavaaroiltakiitostästälevostajarauhastaannameillekaikillehyvätyöpaikkajajosjonkunpitääpääs

täeroonhuonostaihmissuhteestaniinannasillevoimaasiihenjärjestäkaikkiparhainpäinjonkavainsinävoittietää.

En ehdi...

...vastata viesteihin enkä sähköposteihin enkä kirjoittaa lupaamiani viestejä enkä mitään ennen kuin leirikoulu ja kevätarviointi ja töiden saaminen ja kaikki kevätkiireet ovat vähän paremmalla tolalla.

Kiitos ja anteeksi.

Kaikki menee ihan hyvin

 

Olen saanut vieraakseni Anniinan ja viettänyt hänen kanssaan ihania hetkiä.

Olen kulkenut haastattelusta toiseen, käynyt kurkkaamassa pientä vauvaa, 

kuullut monta kertaa miten Yö väistyy ja miettinyt, mitä sitten kun tämä loppuu.

Täällä on kevät, olen rannikolla vaikken aikonut tulla kuin vasta myöhemmin,

joet ovat ihan täynnä vettä vieläkin ja pellon perällä astelee kurkipariskunta,

isä sanoo että "meille saa kertoa kaikki murheet" 

ja äiti juottaa minulle etikkavettä ettei tulisi mahatautia.

On hassua olla täällä sunnuntai-iltana.

Kaikki menee hyvin, ihan niin kuin aina ennenkin on mennyt.

Olen kasvanut kiinni lähtöön

Muutin ensimmäisen kerran pois kotoa 15-vuotiaana. Lähdin Lappiin vuodeksi taiteilemaan.

Muuttaessani en ikävöinyt, olin vain innoissani.

Keväällä kotiin palatessani äiti katsoi nuuruamistani muutaman päivän

ja sanoi, että työ on paras lääke kaikkeen. Ikäväänkin.

Kyllä äiti tietää.

Seuraavan kerran muutin kotoa ylioppilastyttönä. 

Pakkasin tavaroitani tietäen, että nyt pitää ihan oikeasti pärjätä omillaan. Ja pärjäsihän sitä. 

Äitikin sanoi, että Sanna pärjää kyllä, vaikka katolta tiputtaisi 

niin se on kuin kissa, joka tippuu jaloilleen aina.

Se vähän harmitti, että muutin niin tuttuun kaupunkiin enkä

saanut elää todeksi sitä romanttista kuvaa:

tyttö nousee junaan matkalaukun kanssa ja matkustaa kohti tuntematonta.

Asuin sitten aika monta vuotta samassa talossa, samassa kaupungissa, kunnes lähdin vaihtoon Englantiin.  

Sinnekin lähdin innoissani, mutta palaaminen haavoitti enemmän.

Kun tiesi jättävänsä taakseen jotain, mitä ei tavoita enää ikinä.

Kun sitten muutin tänne, tajusin, että minulle annettiin nyt mahdollisuus elää se 

romanttinen kuva todeksi: tyttö pakkaa tavaransa pakettiautoon ja ajaa vieraaseen

kaupunkiin, josta ei tunne ketään eikä mitään.

Ja hyvänhän se tyttö pärjäsi, paremminkin kuin hyvin.

Minä olen nyt lähtemäisilläni koko ajan. Elän luopumisen kipua joka päivä. 

Ai ai ai, se tuntuu tältä, anna tuntua, ai että kun on vaikea luopua, mutta anna tuntua.

Kipu ja haikeus tarkoittaa sitä, että on omistanut paljon.

Minun lapsuuteni maisema on meri ja hiekat, mutta lisäksi olen saanut omakseni

Lapin, Englannin etelärannikon, tämän Nälkämaan ja ehkä saan vielä jotain muutakin.

Ehkä kokonaisen saaren tai vesistön, Järvi-Suomen tai kukaties pääsen Brysseliin asti.

Mutta kyllä tämä Nälkämaa on antanut jotain ihan erityistä.

Saanhan, kainuulaiset, viedä mennessäni palan sielussani?

Pilvien alla, maan päällä, mutta nopeimmat junat eivät pysähdy enää täällä.

Jos joskus pyrin kansanedustajaksi ja tulen tänne vaalikiertueelle, laulan siellä tämän laulun

ja kerron, miten asuin täällä nuorena opettajana.

Tasan kuukauden päästä lippu laskeutuu, lapseni kirmaavat kesälomalle todistukset käsissään,

me aikuiset ehkä istumme vielä hetken ja itkemme vähän,

sitten minä jätän avaimen Irmalle, lähden valoisaan kesäiltaan ajamaaan kohti Jokelaa.

Menen tutustumaan Elsaan ja nukkumaan kesähuoneeseen (joko siellä tarkenee?)

ja kitkemään kasvimaata, lukemaan Lotta-kirjoja.

Työ on paras lääke kaikkeen, ikäväänkin.

Nopeimmat junat eivät pysähdy enää täällä, mutta laiva on ihan kohta valmiina lähtöön.

(Onneksi ei vielä.)

Kun suunnittelet kesää... -osa 2

...muista Wirran Wietävä ja Heinävesi.

Veneihmisiä palvelee vierasvenesatama ja autollisia ohjaavat kukkahatut tienviitoissa.

Saat nukkua aitassa tai sisällä talossa, aamupalan voi syödä pihalla (tuoreita sämpylöitä)

ja järvessä on tosi hyvä uida. Järven rannalla on suloinen sauna.

Reissuun voi yhdistää luostarissakäynnin, Joensuun torin, Lappeenrannan tai ihan mitä vaan.

Kaunista. Vettä, metsää, luonnonrauhaa. Suosittelen todella lämpimästi!

(kuvat paikan omilta sivulta, tuskin siitä pahastuvat)

Kun suunnittelet kesää... -osa I

Muista Hämeenkyrö ja Frantsilan yrttitila.

Aittayö ei maksa paljon, aamupala on terveellinen, maisemien kauneuden kuvailuun ei sanat riitä.

Sieltä saa vuokrata pyöriä, yrttipeltojen keskellä menee lenkkipolku ja

palvelu on taatusti ystävällistä.

Luonnonrauhaa, hiljaisuutta. Saunassa tuotteita saa kokeilla vapaasti.

Yleensä talvisin päänahkani kutiaa ja kirvelee ja aukeaa joskus ihan verta vuotavaksi.

Tänä talvena, kun olen käyttänyt Frantsilan yrttisampoota ja hoitoainetta, 

on sekä päänahka että hiukset olleet terveet ja hyväkuntoiset.

Lisäksi käytän nykyään vain Frantsilan kasvovettä, joka ei kuivata eikä kirvele.

Kehäkukkavoide, jota kuvassa ei ole, on kasvovoiteista ihan ykkönen.

Hammastahnaa ja deodoranttia en suosittele. 

Kaikkea muuta kyllä. Ja varsinkin sitä paikkaa!

+ Kotimaisuus

+ Puhtaus

+ Ekologisuus

+ Kun käytät suomalaisia tuotteita,

tarjoat työtä jollekin joka asuu lähelläsi

(Ylin kuva oma, alimmat Frantsilan sivuilta)