Olen kasvanut kiinni lähtöön

Muutin ensimmäisen kerran pois kotoa 15-vuotiaana. Lähdin Lappiin vuodeksi taiteilemaan.

Muuttaessani en ikävöinyt, olin vain innoissani.

Keväällä kotiin palatessani äiti katsoi nuuruamistani muutaman päivän

ja sanoi, että työ on paras lääke kaikkeen. Ikäväänkin.

Kyllä äiti tietää.

Seuraavan kerran muutin kotoa ylioppilastyttönä. 

Pakkasin tavaroitani tietäen, että nyt pitää ihan oikeasti pärjätä omillaan. Ja pärjäsihän sitä. 

Äitikin sanoi, että Sanna pärjää kyllä, vaikka katolta tiputtaisi 

niin se on kuin kissa, joka tippuu jaloilleen aina.

Se vähän harmitti, että muutin niin tuttuun kaupunkiin enkä

saanut elää todeksi sitä romanttista kuvaa:

tyttö nousee junaan matkalaukun kanssa ja matkustaa kohti tuntematonta.

Asuin sitten aika monta vuotta samassa talossa, samassa kaupungissa, kunnes lähdin vaihtoon Englantiin.  

Sinnekin lähdin innoissani, mutta palaaminen haavoitti enemmän.

Kun tiesi jättävänsä taakseen jotain, mitä ei tavoita enää ikinä.

Kun sitten muutin tänne, tajusin, että minulle annettiin nyt mahdollisuus elää se 

romanttinen kuva todeksi: tyttö pakkaa tavaransa pakettiautoon ja ajaa vieraaseen

kaupunkiin, josta ei tunne ketään eikä mitään.

Ja hyvänhän se tyttö pärjäsi, paremminkin kuin hyvin.

Minä olen nyt lähtemäisilläni koko ajan. Elän luopumisen kipua joka päivä. 

Ai ai ai, se tuntuu tältä, anna tuntua, ai että kun on vaikea luopua, mutta anna tuntua.

Kipu ja haikeus tarkoittaa sitä, että on omistanut paljon.

Minun lapsuuteni maisema on meri ja hiekat, mutta lisäksi olen saanut omakseni

Lapin, Englannin etelärannikon, tämän Nälkämaan ja ehkä saan vielä jotain muutakin.

Ehkä kokonaisen saaren tai vesistön, Järvi-Suomen tai kukaties pääsen Brysseliin asti.

Mutta kyllä tämä Nälkämaa on antanut jotain ihan erityistä.

Saanhan, kainuulaiset, viedä mennessäni palan sielussani?

Pilvien alla, maan päällä, mutta nopeimmat junat eivät pysähdy enää täällä.

Jos joskus pyrin kansanedustajaksi ja tulen tänne vaalikiertueelle, laulan siellä tämän laulun

ja kerron, miten asuin täällä nuorena opettajana.

Tasan kuukauden päästä lippu laskeutuu, lapseni kirmaavat kesälomalle todistukset käsissään,

me aikuiset ehkä istumme vielä hetken ja itkemme vähän,

sitten minä jätän avaimen Irmalle, lähden valoisaan kesäiltaan ajamaaan kohti Jokelaa.

Menen tutustumaan Elsaan ja nukkumaan kesähuoneeseen (joko siellä tarkenee?)

ja kitkemään kasvimaata, lukemaan Lotta-kirjoja.

Työ on paras lääke kaikkeen, ikäväänkin.

Nopeimmat junat eivät pysähdy enää täällä, mutta laiva on ihan kohta valmiina lähtöön.

(Onneksi ei vielä.)