Mitä kerran ymmärsin...

Ihmissuhteiden tarkoitus on tuottaa iloa

ja antaa mahdollisuus kasvaa, yhdessä ja erikseen. 

Sinun ei tarvitse viettää aikaa sellaisten henkilöiden kanssa, 

joiden seurassa huonoimmat puolesi nousevat esiin. 

Silloin on ihana olla, kun koko keho saa levätä.
Niin, että et joudu puremaan huulta,
jännittämään kaulan lihaksia,
rintakehääsi ei kiristä mikään
eikä sinun tarvitse ristiä jalkoja tai käsiä
suojellaksesi minuuttasi.

Kun saat levätä jonkun seurassa,
silloin kaikki se mitä olet, tulee hyväksytyksi
ja saat olla vapaa.

Sitä ei voi selittää sanoilla,

mutta sen voi kokea.

Tänä yönä enkelin siipi

 

On hanget, jäälyhdyt ja huuruiset puut, on kynttilät, piparit, tortut ja muut. 

Vietän joulua täällä, opetan pientä tyttöä hiihtämään, 

soitan joululauluja, esitän tonttutanssin

 ja välillä karkaan ylös yksinäisyyteeni lukemaan.

On ihan hyvä. 

Olkoon sinunkin joulusi tästä eteenkin päin oikein hyvä.

Valon lapsi on luonamme taas

En ole juuri ehtinyt täällä joulua hehkuttaa. 

Joulun sanoma on kuitenkin elänyt jo monta viikkoa mielessäni, 

kun olen askarrellut oppilaiden kanssa joulukalenteria
 ja harjoituttanut pieniä ja isoja lapsia joulujuhlaa varten.

Olen kuullut pienen enkelin näyttämön reunalla julistavan Jumalan kunniaa ja 

liikuttavan innokkaiden paimenten kiiruhtavan Betlehemin seimelle. 

Olen laulattanut myös työkavereita ja saanut monia joulukortteja.

On ollut narskuva pakkaslumi ja ikkunassa kylmänkukat, sisäpuolella kynttilät.

Niin että kyllä minä joulussa olen mukana paljon enemmän kuin monesti ennen.

Joulukuu on ollut pimeä, niin kuin aina, mutta hetkittäin olemme saaneet nauttia myös valosta. 

Joululauluja olen kuunnellut kotona ja töissä. Pidän eniten vanhoista, kunnollisista joululauluista. 

Niistä, joissa joulua ei sydämeen tehdä itse, vaan se saadaan, lahjana ja ihan kokonaan armosta. 

Niistä lauluista, joissa kaikuu todellinen ilo ja vapaus.

Erään tärkeän ihmisen kehotuksesta kuuntelin hiljaisuuden valosta 

kertovaa itkettävää laulua, ja se kyllä kosketti minua. 

Silti laulu sai kiitollisena muistamaan, miten saan joka päivä kokea 

että siihen itse luodun pimeyden sisään ei tarvitse jäädä. 

Ei kenenkään, sinunkaan.

"Tule köyhänä, rikkautta hän voi sulla lahjoittaa,
ja tiellesi valkeutta, hän yösikin kirkastaa.

Kuin taivaalla tähtien palo hänen katseensa kirkas lie.
Hän on koko maailman valo, hän on elämä, totuus ja tie."

Villi villatyttö

Minä en palele tänä talvena. Monta vuotta haaveilemani villapaita on nyt mun. 

Villahousut ovat ihan ehdottomat, ne voi laittaa hameen alle ja pillifarkkujen päälle. 

100% suomalaisia villatuotteita saa täältä.

Haluaisin kertoa enemmän niistä 19 ihanasta, joiden kanssa teen töitä, mutta en jotenkin osaa. 

Huomenna ojennan heille valkoiset paperit ja sen jälkeen jäljellä on enää 5 kuukautta. 

Aika voisi kulua hitaamminkin.

Kuuntelen erästä laulua. Kuuntelen, kuuntelen, kuuntelen.

Sitten kuuntelen taas kerran.

Symmetria?

Kalenterissani lukee tämän viikon kohdalla "Symmetria?"

"Symmetria on kaunein muoto, kaikki asiat elämässä tähtäävät siihen. 

Ihminen saattaa jarruttaa symmetrian toteutumista ja tukkia elämänsä erilaisilla asioilla;

 huonoilla ihmissuhteilla, kielteisillä tunteilla, pakonomaisella siivoamisella 

tai urheilulla, päihteillä, roskaruualla, sokerilla... "

Nuo viisaat sanat sanoi eräs ystäväni, ja olen miettinyt niitä paljon sen jälkeen.

Kalenterissa lukee myös Ei opiskelijoita, Salibandyturn., 

Joulukahvit, Posti, Suunnittele kevättä, Juoksulenkki, Mirhami, Rosen, 

Kirjasto, H&J, Kirjasto, SUUNN.KEV., Pirjon tunti, Uimaan, 

LOMA ALKAA, Käkkäräinen, Kumpulat?

Ja lukee siellä Tommy Hellstenin mietelmäkin.

"Monet meistä eivät ole tietävinään mitä tietävät. 

Elävät elämäänsä, joka ei ole heidän omaansa."

On aika symmetrista, että samaa sanoo Carol Gilligan, 

jonka kirjaa Birth of Pleasure olen lukenut koko syksyn.

Herään aamulla, kun sisko alkaa rapistella ulkovaatteita päälleen. Olen tullut myöhään illalla ja nukahtanut samantien. Ovi loksahtaa kiinni siskon jälkeen, minä menen suihkuun. Suihkun jälkeen rasvaan jalat kookosöljyllä, se on ainut joka ei kirvele kuivaa talvi-ihoa. Mitkä vaatteet laittaisin? Ehkä kuitenkin tämän mustan mekon.

Kaupungilla on viima, en muistanut että rannikolla on tällaista. Stokkan vintti ei ole vielä auki. Urheiluosastolla on ihana huppari, jota katsoin viimeksikin. Kokeilen sitä mustan mekon päälle. Myyjä tulee kehumaan, se on se sama joka myi kerran minulle "villit" housut koska "olet tuollainen vähän villi tyttö." Hupparista jää pinkkiä nöyhtää mustaan mekkoon, myyjä hakee vaateharjan ja putsaa minut kokonaan. Tämän jälkeen ei kyllä kehtaisi olla ostamatta, mutta olin päättänyt ostaa hupparin jo aiemmin. Alakerran kahviosta ostan jouluteetä ja poropiiraan. Vapaita pöytiä ei ole, eläkeläisrouva sanoo että voin istua hänen pöytään. Juttelemme joulusta ja uudella paikkakunnalla asumisesta. Hän toivottaa minulle hyvää joulua, kun poistun.

"Sopiiko, jos käyn lenkkariostoksilla ennen kuin tulen?"
"Sopii, tule 10.30."
"Jep."

Mutta lenkkareita ei löydy. Lähden kohti yliopistoa ja ensimmäistä tapaamista. Voi miten kiva nähdä!
Vaikka ensimmäisenä alan itkeä, kuten aina.
"Olenko minä niin masentava ihminen?"
"Ei, kun sinä olet niin turvallinen ihminen."
Juttelemme kuulumisten lisäksi monista asioista.  Minusta on kiva, kun hän ei vastaa puheluun minun takia. Sekin on kiva, että hän kysyy, mitä haluan. Kun hetken mietinnnän jälkeen kerron, hän sanoo "Hyvä, tämä riittää minulle." Meillä on vapaat, reilut välit ja täydellinen luottamus. Siitä minä pidän! Hän tarjoaa myös ruuan ja sitten vaihdan tien toiselle puolelle.

Pihalla näen ikkunasta kahden lempi-ihmiseni kohtaamisen. Mun rakas Tutkijakollega astuu juuri tekstiililuokkaan ja siellä didaktikko, Katjuskainen, nousee halaamaan häntä. Olemme kaikki opiskelukavereita ja nyt yliopiston palkkalistoilla eri tehtävissä. Haluan mukaan tuohon tunnelmaan äkkiä joten nopeutan askelia. Tekstiililuokassa on kymmeniä opiskelijoita, nuo lempi-ihmiseni ja vierailevia lapsia. Hälinää, tavaraa, tekemistä, saan halaukset ja didaktikko kirjoittaa nimen korttiin. Jatkan matkaa eteenpäin, kuviskäytävän suuntaan. Sielläkin saan halauksen ja näen mielettömät vihreät lapikashuopikkaat. Alamme oitis laulaa Huopikkaat, huopikkaat ja paikalle osunut atk-tukihenkilö puistelee päätään.

En ehdi jäädä tännekään yhtään pidemmäksi aikaa, nimittäin väitös alkaa ihan kohta. Tutkijakollega tulee mukaan, toisten on jäätävä tekemään töitä. Sali on täynnä tuttuja kasvoja; kaikki haluavat tulla tämän naisen väitökseen. Saan istua Tutkijakollegan vieressä, mutta toiselle puolelle tuleekin Maailman Kivoin Työhuonekaveri. Kaivamme muistikirjat ja kynät esille, hihittelemme, juttelemme ja tökimme toisiamme kylkeen kunnes sisään astuu mustapukuinen kolmikko ja me nousemme seisomaan.

Väitöstilaisuus on juhlava, hieno, ja väittelijä ihan huikea. On ilo kuunnella! Käyn vieruskavereiden kanssa kirjallista kommentointia. Tuntuu, kuin puhuisimme pitkän dialogin, vaikka kirjoitamme vain sanan tai kaksi toistemme papereihin silloin tällöin. Työhuonekaveri kirjoittaa "Seitkönt" ja piirtää sienen. Minä hihitän. Hänen jos kenen kanssa huumorintajuni seilaa samoilla laineilla. Eniten me silti kommentoimme Tiedettä. Näiden ihmisten kanssa on niin turvallista ja hyvä olla. Tankkaan hyvää oloa joka solullani. Kun väitös on ohi, mennään onnittelujonoon ja kahville. Tuo uskomaton tohtorinainen saa meiltä enkelikortin ja Hope-korun. Kahvien jälkeen meidän kaikkien on mentävä eri suuntiin. Tulee haikea olo.

Vihreät valot kruunaavat matkan kaupunkiin. Ensimmäisessä kaupassa oikean merkkisiä lenkkareita ei ole. Eikä siellä saa palveluakaan. Toisessa on lenkkareita ja palvelua. Ostan Nimbukset, toivottavasti ne ovat oikea valinta, vaikka nastalenkkaritkin tuntuvat hyviltä jaloissa. Nyt kaikki asiat on hoidettu ja kotimatka alkaa. Se on pitkä, pimeä, korpinen taival, mutta kaikki menee hyvin ja aikanaan olen perillä. En halunnut jäädä sinne, halusin omaan kotiin. Olen kotiutunut tänne, en tiedä mitä siitä pitäisi ajatella, mutta näin nyt on.

Portaissa on Irman sinne pudottama posti. Yksi lehti ja joulukortti. Päiviltä, keneltä Päiviltä? Sinultako, Päivi? Sisko laittaa viestin "Pääsitkö ehjänä perille?" Sijainen kertoo, että kaikki on mennyt hyvin. Mietin, ovatko arvioinnit ok. Huomenna on käytävä töissä ja tarkistettava pari asiaa. Voisin myös hiihtää, juosta tai laskea laudalla. Mutta nyt menen nukkumaan eikä herätyskelloa tarvitse.

Tämä lause pyöri päässäni aina välillä ja tällaisena siitä sain kiinni.
"Kaipauksen kanssa voi elää, mutta syyllisyyden kanssa ei."

Ja toiveet toteutuu

Täsmälleen kaksi vuotta sitten joulukuussa olen kirjoittanut ensimmäisessä blogissani näin:

"Minä olen usein tyytyväinen elämään, en kaipaa mitään kummempaa kun saan vain
tehdä töitä, hikoilla, nukkua, olla yksin ja tavata joskus tärkeitä ihmisiä.

Mutta nyt  h a l u a i s i n  monta asiaa.
 

Haluaisin talon, jossa on narisevat portaat. Haluaisin pihan, jossa voisin tehdä lumitöitä.
Haluaisin piharakennuksen, jossa olisi tilaa omalle prässille.  

Haluaisin myös Lapikkaat, nahkakintaat ja potkunyrkkeilykypärän."

Vuosi sitten joululomalla luin Annan ja Hilman tarinan  kokonaan. 

Viimeisen osan päähenkilö Salla lähtee viimeistelemään väitöskirjaansa etäisen sukulaistädin luo ja 

heidän välilleen muodostuu lämmin ystävyys. 

Muistan toivoneeni silloin, että minullakin olisi joku mummu jonka luo muuttaa asumaan. 

Kun Salla hoiti Fanny-tädin ruusupensaita, niin minä tekisin lumityöt.

Nyt asun talossa, jossa on narisevat portaat ja palasin juuri pihalta lumitöistä.  

Kesken lumenluonnin alakerran ikkuna avautui, ja Irma-mummu huikkasi, että tulehan sitten teelle. 

Minä menin, juotiin teetä ja Irma kertoi taas millaista oli olla töissä lastensairaalassa kun talvisota syttyi.

Piharakennuskin meillä on. Mutta prässi sijaitsee unelmien työpaikassani 

yliopiston harjoittelukoululla, jossa olen ohjaavana opettajana.

Lapikkaita, nahkakintaita ja potkunyrkkeilykypärää minulla sen sijaan ei vieläkään ole. 

Olen onnen tyttö, elän monta unelmaani todeksi joka päivä.

Toivon tänään taas jotain tosi suurta. Vuoden tai kahden päästä se voi olla totta.

Toivo sinäkin.

Enkeleitä, onhan heitä

He katsovat sinua lempeästi ja ovat puolellasi tilanteesta toiseen.
Heidän kanssaan maailma loksahtelee paikoilleen. Voit luottaa heihin joka päivä.

Häntä on vaikea saada pysähtymään kuvaan. Tunnistat hänet käytävällä viipyvästä tuoksusta ja kahvihuoneeseen jätetyistä pikkuleivistä, 

mutta häntä itseään et juuri tapaa. Jos joskus näet käytävän mutkassa hentoa lepatusta, tiedät, että siellä hän taas menee.

Salaperäinen enkeli tekee työtään väsymättä ja katoaa juuri, kun luulit ehtiväsi samalle porrastasanteelle kanssaan.
Hän tekee hyvää, mutta ei kai odota siitä kiitoksia kun ei niitä jää kerjäämään.

Hän muistuttaisi enemmän enkeliä, jos sytyttäisi kynttilänsä. 

Tunnistat hänet kyllä enkeliksi ja koet jopa hiukan hellyyttä häntä kohtaan,
mutta ei ole sinun asiasi tehdä muuta kuin korkeintaan etsiä tulitikut.
Miksi jotkut kätkevät enkelitekonsa viileään asiallisuuteen?
Eikö kynttilän valossa näkisi enemmän?

Hän istuu usein työpöytäsi ääressä ja kertoo hyviä juttuja jalkojaan heilutellen. Hän on rento ja kiva.
Hänen kanssaan ei tarvitse koskaan säätää mitään, koska hän ei mutkattomassa maailmassaan edes tiedä, mitä säätäminen on.

Eikö hän olekin nöyrä ja kiltti? 

Tiedäthän, että hän kärsii joskus kohtuuttoman paljon kiltteytensä takia? 

Kunpa kohtelisimme häntä yhtä arvokkaasti kuin hän meitä.

En tiedä, miksi hän on palannut takaisin, koska hänen pitäisi ehdottomasti mennä eteenpäin. 

Hän on selkeä, hänellä on rajansa. Hän tietää mitä haluaa, mutta ei nähtävästi ole menossa sitä kohti. 

Auttaisitko häntä?

Tunnetko hänet? Hän on se, joka pomppii katukäytävillä, heiluttelee lyhtyään, hyräilee ja hymyilee vähintään joka toiselle.
Hän harrastaa hyväksyvää yninää ja uskaltaa katsoa sinua silmiin vaikka näkisi niissä rikkinäisyyttä.

Hän tuo talven tilalle toukokuun ja hänen vuokseen haluaisit... Nimittäin tämän enkelin lähellä on helppo olla. 

Hänellä on sydän paikallaan. Jakkupuvussa et tule koskaan häntä näkemään, mutta laadukkaista ulstereista hän pitää. Niin ja villasukista. 

Sydäntään paikoiltaan et voi riistää, sillä hänellä on voima aloittaa aina uudestaan.
 

Tyttö ja poika

Ulkona on pimeä ja pakkanen kiristyy. Kahvilassa istuu tummahiuksinen tyttö ja vaaleahiuksinen poika. Istuvat toisiaan vastapäätä ja vaihtavat kuulumisiaan. Nauravat toistensa jutuille aivan hervottomana. Toinen aloittaa lauseen, johon toinen lisää pari sanaa, jatkavat näin ja nauravat taas. 

 Katsovat koko ajan toisiaan silmissään vilpitöntä iloa ja hyväksyntää. Heillä on hyvä olla toistensa kanssa.

- Olen ehkä tavannut yhden miehen, tyttö aloittaa varovasti.

- Kerro lisää, poika sanoo.

Tytön vartalo nojautuu pöydän päälle kuin tukea hakien, pojan silmiin nousee jotain epävarmaa. 

Eivät naura enää niin paljon. Poika yrittää olla kiinnostunut. Tyttö haluaa vakuutella jotain - itselleenkö lie vai pojalle?

Jos menisi ja sanoisi näin:

- Heittäkää jorpakkoon tuo kaveruudeksi naamioitu todellinen kiintymys ja välittäminen. Tuossa on jo tarpeeksi. 

Tiedättekö, rotkoa ei voi ylittää kahdella pienellä loikalla ja ison loikan jälkeen voitte saada kaiken sen, minkä toistenne silmissä nyt näette?

Viesti yhdelle rakkaalle tänään

"Mutta tiiätkö, kun lopulta kävelin lumisen pihan poikki takaisin omaan luokkaan, tajusin, että kaikki työ minkä oon tehny itseni eheyttämiseksi, on mennyt talteen. Voi tulla ikävä, hylätty olo, petettykin ja vaikka mikä olo, mutta mikään ei enää muuta sitä tosiasiaa että tykkään itestäni paljon ja haluan pitää itestäni huolta. 

Osaan puhua itelleni kannustavasti ja rakastavasti. 

Minusta on tullut itseni paras ystävä. Se on aika huippua."

Ps. Heti ensimmäinen ajatus tämän julkaistua on, että pitäisikö sittenkin piilottaa. 

Pitäisikö yrittää väittää kaikille, että olen aina ollut yhtä ehyt ja rakastava? 

Mutta kun siihen minusta ei ole. Elämään kuuluu kipu, eikä sitä tarvitse pelätä.

Osaanko enää?

Mietin, miten enää osaan kirjoittaa tänne. 

Jos ensin kerron siitä, miten palkitsevaa on kohdata kiukkutytön arvostava katse. Saada 19 halausta putkeen. Tarkistaa pelkästään kiitettäviä päässälaskukokeita. Huomata opiskelijoissa tapahtuva opettajuuden kehittymisprosessi ja olla mukana siinä.

Kohdata sellainenkin katse, joka nauraa samalla näylle. Laulaa kollegan kanssa pari duettoa ja jatkaa sen jälkeen kokeiden korjausta. 

Juosta pimeässä rannassa otsalampun valossa ihan yksin.

Mutta sitten kerron, että täällä lumettomassa ja tuulisessa idässä suojatien kyltit ovat venäjäksi ja huomaan sen vasta nyt. 

Antijouluihminen sanoo inhoavansa jouluhössötystä. Minä muistan punaisen joulumaton, kuusenkynttilät, kurkkua kuristavan rakkauden tunteen kun koko perhe on ympärillä ja lapset laulavat enkeleistä, seimen lapsesta, parhaasta joululahjasta.

Haluaisin silittää kättään ja sanoa, että kunpa sinäkin löytäisit tällaisen joulurauhan.

Viimeiseksi voisin kertoa, että palkkapäivän kahveilla syötiinkin kanaa ja puhuttiin pelkästään työstä (koska se on ihan mieletöntä työtä) ja nyt odotan, että VR tuo luokseni viikonloppuvieraan, mukanaan kuplivaa iloa ja hyviä juttuja, sanaleikkejä ja yhteisiä muistoja.

Muista

olla läsnä nyt tässä hetkessä parhaillaan ei etsiä ylväämpää eikä mitään muutakaan

Niin sitten kävi

Nämä laitoin kokonaan eri kuppiin ja kupin pois näkyviltä.

Jäljelle jääneistä tein lauseita, jotka tuntuivat hyvältä.

Otin käteeni mustan tussin, vesivärit ja siveltimen ja maalasin monta arkillista enkeleitä.

Kävin rosenissa ja aloin nukkua. Laitoin lenkkarit jalkaan ja lähdin juoksemaan kevein askelin. Muistin taas, että rakkaus tunteena on aina tarpeellinen.

Kohtasin monta ihmistä, jotka puhuivat rakkaudesta niin kuin minäkin sen ymmärrän.

Kiitos. Kiitos. Kiitos.

Kamalan viikon kohtaamiset (kannattaa lukea loppuun asti)

Maanantai

Aamu alkaa kahvien siivoamisella opettajainhuoneen lattialla. Tirskumme työkaverin kanssa toisillemme kun tunnustamme, miten mämmikouria olemme keittiöasioissa. En ehdi syödä aamupalaa. Seuraavalla välitunnilla vien yhden rehtorin puhutteluun. En ehdi taaskaan syödä aamupalaa. Kolmannella välitunnilla on valvonta, enkä syö vieläkään, neljännellä on ruokailu, en saata syödä kun se aamupala jäi välistä. Olen kiukkuinen. Talsin sohjossa kohto pyörähuoltamoa, en muista millä kadulla se on, olen vielä kiukkuisempi.

Huoltamossa mustapartainen mies puhuu leveää murretta lämpimällä äänensävyllä. Hän haluaa auttaa, sen huomaa kaikesta. Nostaa pyörän valmiiksi ulos ja sanoo: "Aja nyt silti varovasti." Kiukku häviää.

Iltapäivällä vastaanotan uudet opiskelijat, viisi kappaletta. Vaikka on kiire ja sekavaa, jää hyvä fiilis.

Tiistai

Herään taas aamuyöstä valvomaan. 3 tuntia valvon ja sitten nukahdan. Olen tehnyt jotain puhelimelle yön aikana, kun 7.49 säpsähdän hereille ja tajuan myöhästyväni. Juuri tänä aamuna, kun opiskelijat ovat luokassa ensimmäistä päivää! Aamupala jää taas syömättä, en ehdi suihkuun, pesen vain hampaat, kasvot, kiskon vaatteet päälle, pyörän rengas jumittaa, tulee hiki. Päätän rentoutua opettajainhuoneessa puoli minuuttia ennen kuin menen ylös luokkaan. Tunnista tulee loppujen lopuksi ihanan rauhallinen ja rakentava, ja opiskelijatkin kai tykkäävät.

Kaikessa kiireessä olen unohtanut puhelimen kotiin, ja juuri tänään tutkijakollega on käymässä tässä kaupungissa, minun takiani. Soitan kongressikeskukseen ja pyydän vahtimestari sanomaan tutkijalle, että lukisi työsähköpostit. Tapaamme iltapäivällä kahvilassa, hän on rakas, hän on niin kovin rakas ja näin päivä muuttuu taas loppua kohti paremmaksi.

Keskiviikko

Tänään on aikaa käydä suihkussa, laittaa kauniit vaatteet ja syödä aamupala. Paras aamu tähän mennessä! Työpäivään mahtuu taas monta juoksuaskelta, mutta selviän kaikesta. Tämä on lukupäivä, istun tutulla paikalla kirjastossa ja kuulen iloisen huikkauksen: "Sandi!" Miten voikin jäädä niin hyvä mieli kahdesta sanasta, joita kukaan muu ei ymmärrä? "Älä jätä." "Älä jätä." Naurua ja heipat.

Menen korukauppaan lahjarahojen kanssa (olen täyttänyt vuosia) ja haluan ostaa kauniin Kalevala-korun. Saan todella miellyttävää palvelua kahdelta myyjältä yhtä aikaa ja lähden tyytyväisenä My Saaga -koru kaulassa kohti kampaajaa. Kampaaja muistaa minut, leikkaa tosi hyvät hiukset. Palaan vielä töihin tapaamaan vanhempia, mutta sekin menee hyvin.

Illalla uin vielä vajaan kilometrin ja nukun vaihteeksi kokonaisen yön.

Torstai

Tämä viikko on ollut monella tavalla takkuinen. Puhuimme kerran Maijjan kanssa murkkuikäisten väkivaltaisesta maailmasta. On totta, että väsyttää seurata sitä vimmaa, millä nuoret puolustavat reviiriään. Sovimme yhden murkun kanssa, että otamme käyttöön kiukuttelupäivän. 

Musiikintunnilla laulan neljän opiskelijan kuullen, ilman rosen-terapiaa ja laulutunteja se ei olisi mahdollista. Kun oppilaat ovat lähteneet, huokaan opiskelijoille, miten väsyttävää on kasvattaa murkkuja. Yksi heistä sanoo: "Silti näytti siltä, että teit sen niin taitavasti." Tulee hyvä mieli.

Kiiruhdan ihotautilääkärille. Hänellä on risuparta ja iän vanhat silmälasit. Kesken kaiken hän joutuu vastaamaan Valviran puheluun. Pyörittelee  minulle silmiään samalla kun kuuntelee virkailijan jäkätystä. Puhelun loputtua hän läiskii tietokonetta kuin likaista rättiä ja sanoo "Tämä homma on mennyt niin sekaisin." Sanon uupuneesti: "Koko yhteiskunta on ihan sekaisin," ja siitä risuparta innostuu lisää. Haukumme yhdessä byrokratian portaat, jotka estävät ihmisten auttamisen. Haluamme takaisin paperisten potilaskorttien aikaan, siihen aikaan kun kouluissa opetettiin ja kasvatettiin. "Silloin kaikki toimi hyvin," mies toistelee. Nyt ei toimi. Saan 60% alennusta, kun olen kuunnellut miehen valitusta. "Koita pärjätä niiden epänormaalien koulujen kanssa," mies huikkaa lähteissäni. Ohjaan vielä yhtä opiskelijaa ennen kuin lähden jumppaan. Pukuhuoneessa joogasta tuttu nainen sanoo muutaman kivan sanan. On tämä kumma kaupunki, kun kaikki puhuvat toisilleen. 

Pakkasillassa pyöräilen kotiin, jossa odottaa kortti. Sen on lähettänyt maailman suloisin suklaasilmä. "Koulussa on ollut vaikeaa, mutta nyt menee vähän paremmin. Odotan, että tulisi lunta ja pääsisi laskettelemaan." Hän on halunnut lähettää kortin minulle! Hän, joka ei keväällä suostunut puhumaan erostamme. Minun pikkuinen poika, saisinpa vielä joskus rutistaa sinut syliini. Hymyilen koko illan.

Perjantai

Valvon taas keskellä yötä. Aamulla kirjoitan pitkän viestin, en jaksa välittää mitä minusta ajatellaan. Olen minä, se joka olen, minusta saa tykätä tai olla tykkäämättä. Minä kuitenkin tykkään, monista ihmisistä ja paljon, koska saan tykätä jos tykkään. Tykkään tykkään tykkään. Eniten tykkään olla ystävä, niin että jos sen näkee huonona asiana niin ongelma ei oikeastaan ole minun ongelma.

Tuntien jälkeen on kolme ohjausta ja yksi vanhempainvartti. Otan välissä päiväunet opettajainhuoneen sohvalla. 

Kotona otan toiset päiväunet petaamattomassa sängyssä. Siivoan, pukeudun ratsastustuntia varten lämpimästi ja lähden käynnistämään autoa. Se käynnistyy, mutta ei liikahda. Soitan isälle. "Kytkinnesteet ovat jäässä." Soitan työkaverille. "Heittäisitkö minut tallille?" "Heittäisin toki jos en olisi matkalla mummulaan."

Olen valmis itkemään. Olen valmis pakkaamaan tavarani ja muuttamaan jonnekin, missä kaikki tuntevat minut ja rientävät heti auttamaan. Mutta eipä tarvitsekaan, nimittäin naapurin pihalta kuuluu ääni: "Tarvitsetko apua?" Keski-ikäinen pariskunta saapuu toppapuvuissaan auttamaan. Auto liikahtaa lopulta (jarru se olikin joka oli jäätynyt) mutta tallille en enää ehdi. Kiittelen, kiittelen, kiittelen. Itku kurkussa sanon, että "Minulla kun ei ole täällä oikein sellaisia ihmisiä, keneltä pyytää apua." Nainen osoittaa heidän taloaan ja sanoo: "Tuolta osoitteesta voit tulla kysymään." Ja mies lisää: "Näin talvisin olen päivät kotona, joten milloin tahansa voit tulla pyytämään apua."

Tämä yhteiskunta on ehkä sekaisin, tietokoneet eivät toimi ja yksityisen terveysaseman rahat valuvat Englantiin samalla kun suomalainen terveydenhuolto taistelee kakkostyypin diabetesta vastaan ja alkoholi on yleisin 60-vuotiaiden miesten kuolinsyy. 

Mutta naapuriapua meillä on yhä. Tämä viikko on vienyt voimani monta kertaa äärirajoille, mutta yhtä monta kertaa joku toinen ihminen on palauttanut ne. Vaikka siihen yhteen viestiini ei ole vastattu vieläkään (eikä tarvi vastatakaan), saan taas vahvistuksen sille, että minä jatkan näin. Jatkan tällaisena elämistä. Olen yhtä aikaa vahva ja herkkä. Päättäväinen ja rakastava. Se, joksi minut on luotu.

Ps.

Hukun (rakastamiini) töihin ja valvon öisin.

Pikku tauko siihen asti, että helpottaa.

Lehtorikengät

Sinä ikimuistoisen ihanana päivänä, kun tavattiin Anniinan, Mallan ja Maijjan kans, ostin kengät. Suomalaista tuotantoa n.60-luvulta, puupohja, nahkapäällys. 

Korko oli toisesta irti jo valmiiksi ja toisestakin se lähti jo samana iltana. Ostin silti, kun olivat niin hyvät jalassa ja halvalla sain.

Liimailukaverin avustamana sain korot takaisin paikoilleen ja jätin kengät viikoksi puristumaan.

(Lauseessa oli muuten myös omistusmuoto, mutta se on piilossa tuolla käsipyyhepaperin välissä.)

Eilen kopsuttelin kengillä ihan mielissäni; istuvat jalkaan niin hyvin!

Mutta seuraava murhe onkin pohjan muoviosan irtoaminen. 

Minkä keinon siihen keksisin?

Ps. Anniina osti silloin kirjan Eat, Pray, Love. Oletko jo lukenut sen?

Minä en ole ollut aina mukava

Olen ollut ylpeä, kova ja mennyt nenä pystyssä ihmisten ohi. 

Nuorena ihminen kun joutuu joskus kaikin voimin kannattelemaan minuuden ohuita seiniä. 

Halusin olla joku muu, se, jota ei ikinä kukaan enää voisi satuttaa. 

Mutta se tekikin minut onnettomaksi.

Se, mitä viime vuosina olen oppinut ja miten olen halunnut elää, 

on olla auki, avoin, antaa tunteiden tulla ja mennä. 

Saatan itkeä joskus toisten nähden, joitakin se pelottaa, 

mutta  minulle se on väylä pysyä järjissäni. 

Kyllä sitten taas jaksaa, kun saa päästää pahat asiat liukenemaan kyynelnesteen mukana pois.

Eihän elämää ja ihmisenä olemista ikinä opi täysin. 

Vähän väliä huomaa kompuroivansa samojen asioiden parissa.

Se, mitä voi vähän oppia, on armollisuus.

Unohtaa se, itkeä taas, muistaa taas, unohtaa taas, ja löytää taas.

 

Mutta jos alan joskus uudelleen kyynistyä, niin huomautattehan minulle siitä?

Haavoja sielussa

Kun äiti syntyi, oli sota. Pappa oli sodassa ja mummu pienten lasten kanssa yksin kotona. Terveyssisaret ja ruustinnat ym. sen kaltaiset hyvää tarkoittavat ihmiset alkoivat puhua, että osa lapsista pitäisi lähettää Ruotsiin. Mummu ei olisi halunnut antaa yhtään lastaan pois, tietenkään. Mutta sitkeän uuvutustaistelun jälkeen kaksi lasta lähti Ruotsiin ja kolmas laitettiin sukulaisperheeseen kasvattilapseksi, niin kuin tuolloin sanottiin.

Sen jälkeen perhe ei ollut enää koskaan kokonainen. Kun sota loppui, vain yksi lapsista palasi pysyvästi.

Muistan, että kun aiheesta puhuttiin mummun eläessä, minullakin tuli aina pala kurkkuun.
Muistan lapsen ihmettelevät, kysymättä jääneet kysymykset. Miksi ihmeessä lapsia annettiin pois? Miksi kaikki lapset eivät halunneet tulla takaisin?
Miten voi olla sisko ja sisko, jos ei ole koskaan edes kunnolla asunut samassa talossa? Millaista siskous silloin on?

Kun sisarukset erotetaan, siskous ei ole sellaista, että nukutaan samassa sängyssä, syödään kilpaa kaurapuuroa, revitään toisia hiuksista kun tapellaan samoista leluista ja mennään käsi kädessä kellariin kun pelottaa, ja kun kasvetaan aikuisiksi, puhutaan ihan kaikki.

Sen sijaan siskous on sitä, että ei ole yhteistä kieltä, nähdään vain kerran vuodessa, käydään kirjeenvaihtoa tulkin kautta, tavatessa istutaan vierekkäin ja huomataan aina yhteiset piirteet, otetaan kuvia, hyvästellessä itkettää ihan hirveästi, juostaan vaikka auton perässä puoli kilometriä itkien.

Siskous on silloin ihan hirvittävän kipeää, varmaankin.

Muistan yhden lauantai-illan kotoa, kun kuuntelimme kasetilta Koivu ja Tähti -sadun.
Me nuorimmat istuimme sohvalla, äiti ja isäkin jäivät istumaan ja kuuntelemaan.
Muistan kyyneleet äidin silmissä, jonkin käsittämättömän tiheän ja ison tunteen, jolle ei ollut nimeä.

Olen lukenut historiaa, olen ollut kiinnostunut, olen ajatellut. Mutta en silti tiedä yhtään, millä tavalla sydän särkyy kun kokonainen elämä erottaa omasta lapsesta tai omasta siskosta. Kun täti Ruotsissa kuoli, vein äidille kukkia enkä osannut kirjoittaa korttiin mitään muuta kuin "Äidille."

Joku sanoi kerran, että kannamme yhä sodan haavoja sielussamme.
Niin totta se on, että jo lapsena tunnistin sen pala kurkussa olon, ja nyt aikuisena tuntuu kuin pitäisi itsekin tehdä surutyö mummun ja äitin puolesta.

Huomenna äiti ja isä lähtevät hautajaisiin. Nämä ovat jo kolmannet sukulaisen hautajaiset tänä syksynä.

Viikon päästä on pyhäinpäivä ja sytytetään kynttilöitä taas entistä enemmän.

Rakkaus avaa siltoja

Rakkaus tunteena on aina tarpeellinen.

Mutta tunne ja teko ovat kaksi erillistä tapahtumaa.

Tunnetta ei voi valita, sen kestoon ja syvyyteen sen sijaan voi vaikuttaa.

(Luen Carol Gilligania ja tykkään)

Jäätyvä maa ja vesi

"Näen sun polkus pään, näen rannalla riitettä jään."

Ikävä. Kipeä ikävä.

3/4

Kolmijakoinen tahtilaji ei ole ihan helppo juttu opettaa, 

mutta kun aloitetaan kehollisesti, se jää lihasmuistiin ensimmäiseksi.

Putkipenaalit soittavat kaikkea kolmea, tamburiini ykköstä ja marakassit kakkosta ja kolmosta.

Ensin otetaan ykköselle askel ja kävellään soitinten kanssa ympäri luokaa.

 Sen jälkeen otetaan kaikille kolmelle askel ja kävellään yhä ympäri luokkaa.

 Lopuksi lisätään laulu ja väliosassa saa tanssia parin kanssa valssinaskelin.

Viikkoon on mahtunut se kuolema, vaikea keskustelutilanne jonka jälkeen tuli itku, 

ärähtäminen opettajainkokouksessa 

ja vuolaat molemminpuoliset anteeksipyynnöt tirskahdusten kera,  

kaksi upeaa ohjausta joen rannalla, ikävä rannalta toiselle, 

lämpöjooga, kilometri uintia, potkunyrkkeily,

liikaa töitä, kivoja töitä, ihania töitä,

hampaan puremista, naurua, pahoja kalapihvejä, 

hyvä illallinen hyvässä seurassa ravintolassa, 

ainakin 80 halausta, upeat kuvistyöt, 

meditaatiomusiikkia ja seinän läpi lähetetyt hyvät karmat.

Sitten me paukutamme sitä valssirytmiä. 

Meillä on liikettä, ääntä, soittoa ja läheisyyttä. 

Posket punertavat, hiukset hapsottavat, hengästyttää

 ja kun tunti loppuu, sanomme:

-  Olipa kiva päivä!

Voi tulla lähelle

Ei silti hätää

Ja on tällaisiakin oloja.

Ajattelen, että en ehkä sittenkään pärjää ilman viikoittaista sparriannosta.

Saattaa olla, että etsin varusteet H:n häkkivarastosta, 

kiskon käsisiteet tiukalle ja työnnän hammassuojat suuhun.

On kylmää ja tuulista, 

loputtoman surullistakin kun kuolema hiipii nurkkapielissä,

mutta ei silti mitään hätää.

H u o k o i n e n

Joskus on tällainen olo. Ovi tiukasti haassa.

Nyt ei ole sellainen olo. Enemmänkin auki tai huokoinen. 

Näen kaiken, kuulen kaiken. Hyvät asiat jäävät asumaan 

ja pahat (jos niitä nyt on) menevät vain läpi ja jatkavat kulkuaan.

 Pitkähiuksinen tyttö kysyy, saako piirtää viikset luokkakuvaan 

ja kun poika ottaa tanssiaskelia käytävällä, menen pariksi ja valssaamme muutaman metrin.

Maailmassa on kauniita silmiä, kivoja hymyjä ja hyviä tuoksuja.

Slaavirakkautta

Juana-ystäväni, toimittajakollega, muistutti Tumbalalaikasta

Kuuntelepa tuo, jos et ole vielä kuunnellut!

Video on hyvä esimerkki myös siitä miten paljon non-verbaalinen viestintä kertoo. 

Vaikken ymmärrä sanoja, uskon tietäväni mistä kohtauksessa on kyse. 

Ja mitä Sabine ajattelee, kokee, tuntee.

Junakohtaus repii sydämen auki. Mutta soittavat lapset nostattavat hymyn esille taas. 

Tuollainen minäkin haluaisin olla.

Huom. Korjasin linkin ihanan Lotan vinkistä. Nyt on oikein :)

"Me voidaan muuttaa tää maailma"

Vein opiskelijan joenrantapolulle ohjaukseen. Käveltiin syksyisessä maastossa ja puhuttiin musiikintunnista, uuden tunnin suunnittelusta, myönteisen tunneilmapiirin merkityksestä oppimiselle, auktoriteetista, omista kipukohdista, siitä mitä pitää tehdä jos huomaa ettei pidä jostakin oppilaasta. 

Palattiin vielä sisälle ja puhuttiin toinen tunti. 

Lopuksi halattiin ja sanottiin, että me voidaan muuttaa tää maailma.

Olen lukenut Vieraan, mutta en vielä osaa kirjoittaa siitä mitään.

Saan tänä iltana hihittäviä murkkuja yövieraaksi. 

Ollaan mustalaisen päiväkirjaa ja nimistä ainakin, mikäli se minusta riippuu. Ja käydään pitsalla.

Nauttikaa viikonlopusta, te kaikki!

Nukkukaa pitkään ja ulkoilkaa!

Käsittämätön kaukorakkaus

En tiedä milloin se alkoi, mutta lukiossa luin Tsehovin novellin Rakastan teitä, Nadenka. Yläasteella olin lukenut kaikki tsaariperheen tarinat mitä kunnankirjastosta löytyi. 8-vuotiaana (salaa) olin lukenut kammottavat kertomukset rajantakaisista nälänhädän vuosista, joka sai ihmiset syömään...niin, toisiaan. (Ehkä sitä ei tapahtunut paljon, mutta kuitenkin.)

En voi sanoa että olisi kyse rakkaudesta venäläiseen kirjallisuuteen. Tolstoi ja Dostojevski eivät asu kirjahyllyssäni, ainakaan vielä. Enemmänkin se on rakkautta, jopa käsittämätöntä kaukorakkautta, slaavilaista kulttuuria kohtaan. Se rakkaus on saanut minut lukemaan Andrei Makinen Ranskalaista testamenttia niin että sivut käpristyvät jo. (Andrei Makinen eräässä toisessa romaanissa viitataan muuten jatkuvasti Tsehovin Nadenkaan.)

Haluaisin, että Hanne Vibeke-Holstin romaanien päähenkilö, itä-Euroopan toimittaja Therese Skårup, olisi todellinen henkilö ja voisin tehdä hänestä lehtijutun. Haluaisin jutella hänen kanssaan Neuvostoliiton romahduksesta ja sarjasta Hyvästi toverit samovaariteetä juoden.
Voi Therese, etkö kertoisikin minulle että mitä siellä oikein tapahtui sinä kesänä kun NL vielä eli ja hengitti?

Entä te, oletteko lukeneet kirjaa Hulluja nuo venäläiset? Sen saa myös pokkarina ja sen on kirjoittanut entinen Moskovan kirjeenvaihtaja Anna-Lena Lauren. Kirja on lainassa ystävältäni, mutta en raski palauttaa sitä vielä(kään).

Joko mainitsin juutalaistarinat, keskitysleiritarinat, Siperiatarinat ja balettitanssijoiden tai kuolleiden toimittajien tarinat? Kun olin Englannissa vaihto-opiskelijana ja menin harjoitteluun, oli ensimmäinen kysymykseni opettajainhuoneessa, että mitä mieltä olette Anna Politskovskajan murhasta. (Syntyi vaivaantunut hiljaisuus, jonka jälkeen paljastui ettei arvoisa kollegani osannut ihan täysin sijoittaa Politskovskajan kotimaata kartalle.)

Kuuntelen nälkäisenä toisten kokemuksia Pietarista ja rakastin esimerkiksi Anniinan kuvakertomuksia sieltä. Kuuntelen myös Tsaikovskia nykyäänkin lähes viikoittain ja tietenkin Chopinia, vaikken olekaan päässyt ihan selvyyteen, että mikä säveltäjän kotimaan Puolan ja Neuvostoliiton suhde oli, mutta sinne samaan kategoriaan se minun päässäni menee.

Päästäkääpä minut pianon ääreen! Soitan teille ensimmäiseksi Tuulessa soiden, Raskasta laukkua kantaen, Metsässä ei liikahda lehtikään ja Saapuu jo yö. Jos jaksatte kuunnella, soitan vielä Katjusan ja Näkemiin Moskovankin. Ulkomuistista tietenkin.

Puhun mielelläni kommunismista ja sanon, että minussa on sen ja sen verran kommunistia.
Mummun veli loikkasi rajan taakse viime vuosituhannen alkupuolella ja teloitettiin Siperiassa myöhemmin. Kyllä minä historian tunnen ja tunnustan.

Jostain käsittämättömästä syystä minua viehättää se rumuus ja karuus, järkyttävät ihmiskohtalot läpi historian, ruusuhuivit, maatuskat, se yhtä aikaa kaunis ja pelottava kieli ja ne Makinen luontokuvaukset Siperian aroilta.  Mutta käymään en aio mennä.
En ole koskaan halunnutkaan mennä käymään siellä. Kaukorakkaus on parempi pitääkin sellaisena.
Läheltä näkeminen, siinähän vain menettäisi kaiken sen mitä on vuosien aikana kuvitellut.

Katsoin juuri toisen kerran Hyvästi toverit -sarjan päätösjakson ja itkin.
"Kompastuin sanaan rakkaus," laulaa mies ja nuori tyttö istuu ikkunalaudalla kyyneleet silmissään.

"Siunattu se, joka sai rakastaa vailla toivoa, mutta hän olikin vankina vierailla mailla ja joutui elämään pidempään kuin kaikki rakkaansa.

Sinun kielessäsi on niin paljon vilpittömiä sanoja että minun ei pitäisi itkeä vaan laulaa, mutta kompastuin sanaan rakkaus, yhtä armottomaan kuin kuolema."

Kaksi kymmenestä kuukaudesta on jo ohi

7 viikkoa sitten ajoin sumuisen maan halki Lähi-Itään ja vasta nyt menin käymään siellä mistä lähdin. Olin yhtä aikaa asukas ja ihan vieras. 

Kaikki muu oli ennallaan paitsi yhden lempikahvilan vanhanaikainen tapetti.

On hyvä olla, kun näkee monia lempeitä katseita ja saa monta viipyvää halausta.

Joku kysyi, olenko ollut yksinäinen. Ei kai itsensä kanssa voi olla yksinäinen?

Sen kanssa, jota rakastaa niin kuin lähimmäistään.

Asia olisi varmaan toinen, jos tekisi itsestään vieraan.